Kuvat: http://watercubs.kuvat.fi/kuvat/Events%20%20Tapahtumat/Bettinas%20New%20Zealand%20trip/

Matka maapallon toiselle puolelle vepeilemään , Pääsiäinen 2012

Kaikki alkoi kesällä 2011 kun Bettina Salmelin tutustui Uusi Seelantilaiseen Fiona Robertsoniin (kennel Newflands). Fiona oli tulossa kesällä Euroopan kiertueelle ja oli kiinnostunut näkemään ja osallistumaan vesipelastuskoulutuksiimme Belgiassa. Sattuman kautta vepetreenien lisäksi myös uima-allastreenit (ohjaajille) ja Karel Mennesin järjestämä koulutusviikonloppu (teoria ohjaajille) ajoittuivat loma-aikaan ja Fiona pääsi osallistumaan koulutuksiin. Fiona oli erittäin positiivisesti vaikuttunut treeneistämme ja päätti jo heti ensimmäisen uintikerran jälkeen suunnata vepeleirikutsun minulle. Uusi Seelanti on saarivaltio jossa koiria ei käytetä rannoilla lainkaan ja maan vesipelastusintoilu on vielä treenauksen suhteen lasten kengissä. Kouluttajan tulisi siis osata ohjata koulutuksia oikeaan suuntaan, jotta mahdollisesti Uudessa Seelannissakin nähtäisiin aikanaan vepekoiria rannoilla.

Matkaehdotus kuullosti mahtavalta ja jouluna reissun ajankohta varmistui. Viettäisin neljä viikkoa pääsiäisenä 2012 Uudessa Seelannissa työskennellen eläinlääkäriopintojen vaatimia harjoitteluviikkoja lähimaatiloilla (lehmät, peurat, hevoset ja sonnit) ja viikonloput treenaillen koiria. Majoitus hoitui Fionan vierashuoneessa ja lentolippukulut katettiin ilmoittautumismaksuista.  Kaikenkaikkiaan järjestin kolme yhden päivän vesipelastustreeniä (treenit aamulla ja iltapäivällä, ruokatunnilla luento) ja sain kutsun myös luennoida raakaruokinnasta paikallisessa eläinkaupassa.

 
Bettina ja osa vepeleiriläisistä

Leirin osallistujamäärä oli rajoitettu kymmeneen koiraan, ja leiri olikin varauspaikkoja myöten täynnä ensimmäisenä ja viimeisenä päivänä (merivesi), ja lähes täynnä toisena päivänä (järvi). Itse huomasin koirien uintitaidon, rakenteen ja luonteen olevan suht samaa kuin mitä Euroopassakin näkee veperannoilla. Erona Eurooppalaiseen vepeilyyn on painotus merivedessä treenailuun koska sitä on helpompi löytää, mutta myös koska se antaa koiralle enemmän kannattavuutta. Itse olin erittäin hämmästynyt miten suuri ero koirilla oli meri- ja järvivedessä uidessa. Järvessä uidessa koirat painuivat alas ja uintiteho heikkeni. Jäinkin miettimään vepeleirin jälkeen Newfoundlandinkoirien oikeaa uintitekniikkaa. Newfoundlandin saarihan on suolaisen meren rannalla, onko yleisesti nöffien rakenne ja uintitekniikka lähempänä « historiallista uintitekniikkaa » kuin mitä ensiluulemalta uskoisi, sillä merivedessä uidessaan uintitekniikka paranee entisestään?


 
                            Leirilla harjoiteltiin koiran kannattamista vedessä            -      Kahden hukkuvan pelastaminen

Vepetreenien sisältö kattoi perus hukkuvan pelastamisesta useamman hukkuvan pelastamiseen, erilaisiin vienteihin ja veneen hakuihin. Mielenkiintoisimmat (ja yllättävää kyllä myös onnistuneet) liikkeet olivat ns. « call off », jolloin ohjaaja heittaa esineen veteen, lähettää koiran, ja kutsuu koiran takaisin ennenkuin koira on esineen luona, ja narun haku rannalta veneelle, liike jossa omistaja lähettää koiran hakemaan narun rannalta ja tuomaan takaisin veneelle.

Hukkuvan pelastaminen ja veneen veto rantaan

Vesipelastusluennot kattoivat peruskoulutuksen, uudet Kansainvälisen Hengenpelastusyhdistyksen koira-ihminen koirakko vesipelastussäännöt (hyväksytty toukokuussa 2012), sekä perusneuvoja vesipelastustreenien aloittamiseen. Paikallislehti tuli myös ikuistamaan vepetreenit viikkolehden etusivulle :-).

 
Vientiharjoituksia - Harjoiteltiin koiran nostamista veneeseen

Vesipelastusleirien lisäksi kävin katsomassa Kiwi Newfoundlands vepetreeniryhmän treenejä ensimmäisen leirin jälkeen. Suunnitelmissa oli pitää koe, mutta veperyhmän ohjaaja oli niin innoissaan leirin treeneistä, että oli päättänyt mielummin treenata viikonloppuna oppimiaan asioita : ryhmän sihteeri oli kirjoittanut päivän aikana kaikki liikkeet yksityiskohtaisesti paperille (noin 14kpl per treeniryhmä!) ja niitä sitten harjoiteltiinkin :-). Voi että kun olin ylpeä ryhmäläisistä !

Kiwi Newfoundlands vepetreenit

Juttelimme kuitenkin vesipelastuskokeista ja sain tietää ettei ryhmällä ole virallisia tiukkoja sääntöjä vesipelastukseen, vaan kaikilla koirakoilla on ns. koekirja jossa on eri luokkien liikkeet. Kun koira suorittaa yhden treenikerran aikana kaikki luokan liikkeet, allekirjoittaa treenien vetäjä koekirjan, ja koira siirtyy seuraavaan luokkaan. Käytäntö muistuttaa Englannin vepekokeiden leppoisuutta ja toivoisinkin myös tämän käytännön rantautuvan Suomeen.

  

 
Viimeisen vepepaivan leppoisat liikkeet: kuuden hukkuvan pelastaminen ja koiraveneen veto rantaan.

Vepeilyn lisäksi kävin kolmessa koiranäyttelyssä. Näyttelyt olivat kuin Suomen kesän drive-in näyttelyita, mutta lukumäärältään huomattavasti pienempiä. Kehissä oli yhteensä noin 500 koiraa/päivä neljän tuomarin kesken. Nöffeja oli paikalla 3-5. Samana näyttelypäivänä saattoi olla jopa kaksi erillistä näyttelyä ; toinen aamulla, toinen iltapäivällä. Luokkajärjestelmä oli kuin Suomessa, vain lisänä « New Zealand bred » luokka johon oman maan kasvatit saivat osallistua. Valioluokkaa ei ollut, sillä vaikka valionarvoon tarvitaan kuusi SERTiä, on se suht helppo saavuttaa pienen osallistujalukumäärän vuoksi. Suurin ero Suomen näyttelyihin oli se, että rodun sisällä valittiin parhaat luokkavoittajat (uros tai narttu), ja kaikki luokkavoittajat pääsivät kilpailemaan ryhmäkilpailussa muita saman ryhmän saman luokan voittajia vastaan. Kilpailussa valittiin siis myös esimerkiksi « ryhmän paras nuorten luokan edustaja », ja « näyttelyn paras nuorten luokan edustaja » jne. Palkintoina jaettiin koiranruokasäkkejä ja esimerkiksi grillin puhdistimia ja pyyhkeitä. Voittajat saivat pitkän nauhan jossa luki koiran sijoitus.

Matkan välipäiviin onnistuin saamaan muutaman päivän turistimatkailua. Reissut sisälsivät mm. venereissun katsomaan delfiineitä ja valaita Aucklandin edustalla. Oli uskomatonta nähdä vedeneläimet vapaana luonnossa ja seurata delfiinien ruokinta-aikana kalaparvien ylösajamista ja lintujen, delfiinien ja valaiden yhteistyötä.

 
Auckland - Delfiinit

Valaiden, delfiinien ja lintujen yhteistyo: ruoka-aika

Matkustin myös Lord of the Ringseistä tutun Hobbitonin ohi ja Mount Doomin kukkulalle (oikeasti tulivuori Mount Ruapehu).

 
Mount Ruapehu

Kiersin myös Coromandelin rannikkoa ja kävin upottamassa jalat tulikuumaan rantahiekkaan “Hot Water Beachissä”. 

 
Hot water beach - Coramandelin rannikko

 
Coramandelin rannikko

Uudessa Seelannissa on vieläkin aktiivisia tulivuoria ja kuumia lähteitä, kuuma rantahiekka yksi niistä. Uskomatonta oli myös yhtenä iltana hypätä ulos autosta ja loikata tien yli kuumaan jokeen pulikoimaan! Kiersimme myös entisiä ja edelleen toimivia kultakaivoksia. Kultakaivoksissa oli “glow worm" nimellä tunnettuja valoa tuottavia toukkia. Toukat houkuttelevat luolien ötökät valolla muodostamaansa silkkiverkkoon, josta sitten syövät saaliinsa. 

Glow worm mato

Kävimme myös Wai-O-Tapun ja Orakei Korakon tulivuorialueita: värimaailma oli uskomaton!

  
Orakei Korako - Wai-O-Tapu

Automatkustelun aikana näin paljon villikalkkunoita. Juttelin asiasta maanviljeliöiden kanssa, jotka kertoivat ettei Uudessa Seelannissa tuoteta teollisesti kalkkunaa lainkaan. Kuulemma villikalkkunoita on kuitenkin jopa riesaksi asti.


Villikalkkunoita

Kaikenkaikkiaan reissu sujui erinomaisesti ja sainkin kutsun jälleen all-expenses-paid lomalle ensi vuonna, mahdollisesti myös mahdollisuudella ensin pysähtyä vepeilemään Australiassa! Saa nähdä miten pääsen koulutöiltä, sillä tuleva kesäloma onkin jo täynnä USA:n vepeleirejä ja toivottavasti myös omien koirien pentu-uutisia :-). Vaikka reissu olikin uskomaton ja ehdottomasti neljän viikon väärti, kyllä viimeistään loppua kohti alkaa niitä omia koiria kaipaamaan.

 
Musta hiekkaranta - Blue Lagoon 

 
  Maisemaa