Watercubs & Kivisilmän

työskentelevät näyttelynewfoundlandinkoirat

kirjoittanut: Marika Mäntylä

Newfoundlandinkoiran alkuperä ja historia
 

Newfoundlandinkoira on vanha rotu, ja se on saanut nimensä Newfoundlandin saaresta, jossa rotu kehittyi nykyiseen muotoonsa. Saari ei kuitenkaan ole rodun syntymäseutu. Newfoundlandinkoiran alkuperä on hämärän peitossa, ja siitä on olemassa useita teorioita ja tarinoita.

Intiaanikoirat olivat jumalten lahja

Yksi viehättävimmistä tarinoista liittyy intiaaneihin, joiden kerrotaan eläneen ja työskennelleen yhdessä suurten tiibetinmastiffin tyyppisten, karhumaisten koirien kanssa. Intiaanit pitivät mustia koiriaan jumalten lahjana ja pyhinä henkinä, jotka suojelivat heimon naisia kun miehet olivat kauempana met-sästämässä. Koirat auttoivat intiaaneja myös kuorman vetäjinä, vahteina, metsästyksessä sekä lapsenvahteina. Tarinaa hieman himmentää se, että varhaisimmat raportit beothuk-intiaaneista kertovat näiden olleen pelästyneitä eurooppalaisten mastiffien koosta. Varmuudella tiedetään querecho- ja algo-nquin-intiaaneilla olleen suuria juhtakoiria, jotka olivat luultavasti kehittyneet alkuperäisistä koirista ja eurooppalaisista mastiffeista, jotka tuotiin Amerikan mantereelle 1500-luvulla.

Toisen teorian mukaan intiaanien koirat polveutuivat suoraan ns. Amerikan mustasta sudesta. 1700-luvun loppupuolella vaikuttanut professori Barton väitti, että intiaanien koirat muistuttivat mustaa sutta enemmän kuin mi-tään muuta eläintä. Nämä jo sukupuuttoon kuolleet mustat sudet poikkesivat muista susilajeista värityksensä, turkin laadun sekä silmien sijainnin puolesta. Urokset olivat kokonaan mustia, ja naarailla oli päässään valkea piirto. Arke-ologisissa kaivauksissa on löydetty 5000-luvulla jKr. olevien intiaanien hau-tojen viereltä jättimäisten koirien luurankoja. Näillä koirilla on ilmeisesti ollut kolmiomainen pää, kapeneva kuono-osa, pystyt korvat ja kippura häntä.

Siperianhusky on kaukainen esi-isä

Amerikan mantereen ensimmäiset asukkaat ja heidän jälkeläisensä vaelsivat Aasiasta Alaskaan, ja sieltä nykyisen Yhdysvaltojen alueelle ja mahdollisesti jopa Etelä-Amerikkaan saakka. Muuttovaellus alkoi aikaisintaan 50 000 vuot-ta sitten, kun merenpinta laski niin matalalle, että Aasian ja Pohjois-Ameri-kan mantereiden välille syntyi kannas. Amerikan intiaanit polveutuvat niistä ihmisistä, jotka olivat edenneet etelään ennen kuin Kanadan suuret jäätiköt muodostuivat. Eskimot taas polveutuvat niistä ihmisistä, jotka jäivät asumaan jäätiköiden pohjois- ja länsipuolelle. Eskimot ovat käyttäneet vuosisatojen ajan apunaan siperianhuskeja metsästyksessä, vetokoirina sekä kantamassa tavaroita. Eskimoita eli alkujaan myös Newfoundlandinsaarella ja sen länsi-puolella Kanadan mannermaalla. Siperianhuskya pidetäänkin yhtenä new-foundlandinkoiran varhaisena esi-isinä.

Beothuk-intiaanit eli Red Intias (punaiset intiaanit) asuivat Newfoundlandin-saarella ainakin vuoden 600 jKr. Mannermaan rannikko saaren länsipuolella oli vielä vuonna 1640 eskimoiden hallussa. Beothukit värjäsivät ihonsa punaisek-si okralla, ja koska he olivat ensimmäisiä intiaaneja, joiden kanssa eurooppa-laiset olivat tekemisissä, intiaaneja alettiin yleisesti kutsua punanahoiksi.

Viikingit saapuvat Newfoundlandin saarelle

 Vuoden 1000 jKr tienoilla islantilaiset viikingit olivat matkalla Grönlantiin, mutta joutuivat myrskyn vuoksi poikkeamaan kurssista, ja päätyivät New-foundlandinsaarelle. Palatessaan Islantiin he kertoivat saaresta, ja Leif Eric-son päätti purjehtia Newfounlandiin. Hän toi mukanaan monenlaisia kotieläi-miä, joihin lukeutui suuri musta karhukoira. 1010-luvulla Thorfinn Karnlsefini matkusti Newfoundlandiin uuden tutkimusretkikunnan mukana, johon kuului 60 miestä ja viisi naista sekä kaikenlaista karjaa.

 Viikingit olivat innokkaita tutkimaan uusia asuinalueita, mutta huonoja aset-tumaan aloilleen. He eivät viihtyneet saarella muutamaa sukupolvea pidem-pään. Mitä ilmeisemmin he jättivät saarelle osan koiristaan. Viikinkien koirilla oli paksu ja tiheä turkki suojaamassa niitä kylmältä. Todennäköisesti heidän koiransa olivat lapinkoiria ja karjalankarhukoiria. Lapinkoirat ovat mustia ja mustavalkoisia ja niiden turkki on samanlainen kuin newfoundlandinkoiralla. Karjalankarhukoirat ovat mustavalkoisia, ja alkuperäisten karhukoirien valkoi-set merkit sijaitsevat lähes identtisesti samoissa paikoissa kuin valkomustilla nf-koirilla. Viikinkien koirat ja saaren alkuperäiset koirat saivat keskenään pentuja. Viikingit huomasivat alkuperäisten koirien olevan hyviä uimareita.

 Viikingit vierailivat saarella myöhemminkin, mutta mikäli heillä oli koiria mu-kanaan, he tuskin jättivät niitä saarelle. Satunnaisia astutuksia tosin saat-toi tapahtua. Viikinkien lisäksi saarella vieraili espanjalaisia kalastajia, jotka kalastivat rannikolla ja myivät saaliinsa kotimaassaan. Heillä oli mukanaan mastiffeja, jotka vaikuttivat saaren koirakantaan.

 Saari oli eristyksissä miltei neljäsataa vuotta. Ilman vierasta vaikutusta saa-ren koirat kehittyivät selväksi rotutyypiksi. Ajanjaksoon mahtuu ainakin sadan sukupolven ahdas sukusiitos.

Yhteydet Eurooppaan vilkastuvat

 Giovanni Caboto löysi saaren uudelleen vuonna 1497, matka oli Kolumbuksen laivaston kolmas retki valtameren yli. Newfoundlandin maaperässä oli paljon mineraaleja, ja saarella kasvoi runsaasti puuta. Lisäksi ympäröivällä merialu-eella oli hylkeitä ja kaloja. Luonnonrikkaudet kiinnostivat Cabotoa seuraavia merimiehiä ja tutkimusmatkailijoita. Yleinen käsitys on, että varhaiset tut-kimusmatkailijat tapasivat Amerikassa vain eskimotyyppisiä koiria. Kirjurit kuvaavat alkuperäisiä intiaanikoiria keskikokoisiksi ja sitä pienemmiksi, kuten Grönlandissa asuvat eskimokoirat, ja yleensä mustiksi tai mustavalkoisik-si. Frobisher kuvaili eskimokoirien käyttöä vetojuhtina seuraavasti: Eskimot kokoavat suden näköisiä otuksia reen ja kärryjen eteen ihan niin kuin me teemme hevosille ja härille. Mikäli ruokaa on vähän, suden näköiset otukset syödään. Eskimoille ne ovat yhtä tärkeitä kuin härät ja hevoset meille.

Toinen tutkimusmatkailija kuvaili intiaanien koiria seuraavasti: Koirat ovat hie-man pienempiä kuin eskimokoirat, pystykorvaisia, ja niiden häntä on vähem-män kippuralla. Turkki on karkea, paksu ja musta tai mustavalkoinen. Koirat ovat hentorakenteisia, ja suurin piirtein yhtä korkeita kuin greyhoundit. Niitä esiintyy Alaskassa ja sen eteläpuolella.

 Saaren asuttaminen alkoi 1500-luvun loppupuolella, jolloin koirakantaan tuli eurooppalaisia vaikutteita. Englantilaiset perustivat saarelle kalanjalostusteh-taan, ja laivaliikenne Englannin ja Newfoundlandin välillä vilkastui, ja laivojen mukana saattoi matkata useita eri rotuja, jotka sekoittuivat alkuperäiseen intiaanikoiraan, ja tuloksena oli nykyinen newfoundlandinkoira. Seuraavien rotujen uskotaan vaikuttaneen nf-koiran syntyyn: portugalinvesikoira, suu-rempi muunnelma pyreneittenkoirasta, suuret ajavat koirat, lammaskoirat sekä spanielit. Varsinkin spanieleita matkusti maahan saapuvien englantilais-ten mukana. Tätä jatkui siihen saakka, kunnes Newfoundland kielsi koirien tuonnin saarelle.

 Englantilaisten lisäksi saarella oli ranskalaisia siirtokuntia ja portugalilaiset kalastajat vierailivat saarella usein. Portugalinvesikoiraa onkin aina pidetty varteen otettavana esi-isäehdokkaana. Vaikka se on pienempi ja kevytra-kenteisempi, yhtäläisyyksiä on paljon: esimerkiksi päät ovat samanlaisia ja kummallakin on räpylät jaloissaan. Näiden lisäksi räpylät on vain muutamalla rodulla, kuten ainoalla amerikkalaisella noutajarodulla, chesapeakelahdennou-tajalla, joka on kehitetty newfoundlandinkoirasta.

 Nf-koiralla on rakenteellisia yhtäläisyyksiä myös pyreneittenkoiraan. Sukulai-suussuhdetta näillä roduilla tuskin on, sillä pyreneittenkoiralla on takajalois-saan kannukset. Ominaisuus periytyy voimakkaasti, ja nf-koirilla kannuksia esiintyy todella harvoin.

 Newfoundland ja sen yhdyskunnat ovat eristettyjä tänäkin päivänä, ja eris-täytyneisyys oli vielä suurempaa ennen nykyaikaisia liikenneyhteyksiä. Niin-pä rodusta kehittyi paikallisia muunnoksia. Pääsaarella oli valkomustia koiria (landseereita), ja St Pierren ja Miguelon saarilla mustat koirat olivat ylei-sempiä. Erityisesti St John´s tuotti Englantiin pienempiä mustia koiria, joista labradorinnoutaja ja sileäkarvainen noutaja ovat myöhemmin kehittyneet.

 Viimeisen sadan vuoden aikana on yritetty tarjota teoriaa, että tiibetinmastif-filla olisi ollut vaikutusta newfoundlandinkoiran kehitykseen. Melkein identti-nen ulkonäkö tukee sukulaisuusajatusta. Kuitenkin Tiibetin ja Newfoundlandin välimatka on pitkä, ja on vaikea kuvitella, että näiden kahden paikan välillä olisi ollut suoria yhteyksiä. Arkeologisten todisteiden perusteella aasialaisten koirat olivat pystykorvaisia, ja tiibetinmastiffi on kotoisin muualta ja kotiutu-nut myöhemmin Tiibetin vuoristojen laaksoihin. Jos halutaan etsiä newfound-landin ammoista esi-isää, niin kuvasz on kaikkein todennäköisin vaihtoehto amorilaisten viidestä muinaisrodusta. Sen ulkomuoto on eniten samankaltai-nen kuin newfoundlandinkoiran.

 Kaikilla edellä mainituilla roduilla on ollut teoreettinen mahdollisuus risteytyä paikallisiin intiaanikoiriin, ja näin on kehittynyt tuntemamme newfoundlandin-koira. Armoton ilmasto ja saaren eristyneisyys ovat muovanneet koiratyypin, joka kykeni palvelemaan kalastajien ja uudisasukkaiden vaatimuksia. Elämä oli taistelua hengissä pysymisestä, ja vain parhaimmat koirat jätettiin henkiin.

 Newfoundlandinkoirat työskentelivät purjelaivoissa 1600 - 1900-luvuilla. Hyvän uimataidon lisäksi voimakkuus ja miellyttämishalu tekivät niistä ar-vokkaita apulaisia merimiehille. Koirat kantoivat ja vetivät raskaita verkkoja, sekä pyydystivät verkoista karanneita kaloja. Verkoista karkaavat kalat on helpompi paikallistaa koiran hajuaistin avulla kuin ihmissilmällä. Lisäksi koirat pystyivät jopa särkemään uimalla jäätä. Merimiehet arvostivat koirien pelas-tusvaistoa, jota hyödynnettiin kahdella tavalla. Myrskyisillä rannikoilla laivat ajautuivat usein karille, eikä ihminen jaksanut uida tuulisessa meressä pitkää aikaa eikä olisi välttämättä edes löytänyt pimeässä rantaan. Olosuhteet sopi-vat paremmin tiheäturkkiselle koiralle, joka jaksoi uida pahassakin aallokossa ja löysi rantaan tai veneelle hajuaistinsa aamulla. Koiralle annettiin laivasta köysi, jonka koira vei uimalla rantaan, ja rannalla olevat pelastajat saattoi-vat vetää laivan turvaan tai merihädässä olevat merimiehet uimat rantaan köydestä kiinni pitäen. Mikäli laivassa ei ollut koiraa, saatettiin nelijalkainen pelastaja lähettää rannalta viemään köyttä veneeseen. Newfoundlandinkoirat pelastivat vuosisatojen aikana tuhansia ihmisiä hukkumasta. Ehkä näyttävin tapa oli uida vedessä olevan ihmisen luokse, ja kun tämä tarttui koiran pitkäs-tä turkista kiinni, uida rantaan turvaan. Samalla tavalla koirat toivat rantaan pieniä kalastusveneitä, joissa roikkui vetämiseen sopiva köysi.

 Talvisin koiria käytettiin valjakoissa vetokoirina muun muassa raskaiden puu-kuormien vetämiseen. Tyypillistä koirille oli iloisuus, millä ne työtään teki-vät ja tarve tehdä työ loppuun asti. Koirien tehtävänä oli myös oikean reitin löytäminen pimeyden, sumun tai lumimyrskyn läpi ja kuorman vieminen kotiin - usein ilman ohjaajaa.

 Olipa totuus rodun synnystä mikä tahansa, newfoundlandinkoira ilmaantui ih-misten näköpiiriin suurena koirana, jolla oli se koko ja voima, jotka vaadittiin sille annettujen tehtävien täyttämiseen.

 Rotu levisi ympäri maailmaa laivoissa, ja etenkin englantilaiset ja ranskalai-set kalastajat toivat newfoundlandinkoiria mukanaan Eurooppaan käydessään kalastusmatkoillaan Newfoundlandissa. Koiria tarjottiin myyntiin Englannissa, ja ne saavuttivat suosiota epätavallisen ulkomuotonsa ja miellyttävän luon-teensa ansiosta. Koiria vietiin Newfoundlandista jopa niin paljon, että saaren oma kanta tyrehtyi täysin jo 1800-luvun alkupuolella. Englannissa taas rotu eli kukoistuskauttaan 1800-luvun puoliväliin asti. Esimerkiksi Englannin kunin-gasperheellä oli newfoundlandinkoiria, ja isäntänsä hengen pelastaneen koiran hauta sijaitsee Windsorin linnan alueella. Rotu virallistettiin vuonna 1878, ja ensi esiintyminen näyttelyssä tapahtui vuonna 1860 Birminghamin näyttelys-sä. Samoihin aikoihin syntyi myös Englannin Nf-yhdistys. Englantilaisilla on ollut merkittävä osuus rodun jalostuksessa.

Taiteilijoiden suosikkeja

 Newfoundlandinkoirat ovat olleet niin maalareiden kuin kirjailijoiden suosios-sa. Kirjailijat ovat sekä omistaneet nf-koiria että kuvanneet näitä kirjoissaan.

 Lordi Byron tunnetaan ennen kaikkea naissankari Don Juanin tarinasta, mutta myös hänen nf-koiralleen kirjoittama hautakirjoitus tunnetaan ympäri maa-ilmaa. Boatswain oli musta nf-koira, jolla oli valkoista jaloissa ja rinnassa. Boatswain syntyi vuoden 1803 toukokuussa Newfoundlandissa. Byronin kiinty-mys koiraansa kohtaan ylitti normaalit rajat. Boatswain kuoli suhteellisen nuo-rena, ilmeisesti raivotautiin. Raivotautiin liittyy voimakasta kuolan ja vaahdon eritystä, ja Byron pyyhki paljain käsin vaahtoa pois koiran huulilta tartunta-vaaraa ymmärtämättä tai siitä välittämättä. Runoilija hautasi koiran Newstead Abbeyssa olevaan sukuhautaan perheensä vastalauseista huolimatta. Boats-wainin muistokirjoitus:

Tässä lepää olento,

joka oli kaunis, mutta ei turhamainen,

voimakas, mutta ei pöyhkeä,

rohkea, mutta ei julma,

ja jolla oli kaikki ihmisen hyveet,

mutta ei ainuttakaan hänen pahettaan.

Nämä säkeet olisivat tyhjää imartelua,

jos ne olisi kirjoitettu ihmisen muistolle.

Mutta Boatswainin, koiran, muistolle ne tekevät oikeutta,

Boatswainin, joka syntyi Newfoundlandissa toukokuussa 1803

ja kuoli Newstead Abbey’ssä 18. marraskuuta 1808.

 (Lordi Byronin newfoundlandinkoiralleen kirjoittama muistokirjoitus.)

 Muistokirjoitus tunnetaan kaikkialla maailmassa koiran ja ihmisen välisen ys-tävyyden ja luottamuksen osoituksena.

 Rotu tuli tunnetuksi myös Englannin ulkopuolella erään erikoisen koiran ja tunnetun maalarin välityksellä. Maalari oli Sir Edwin Landseer, joka 1837 maa-lasi kuuluisan taulun Arvostettu yhteiskunnan jäsen. Maalauksessa esiintyy suuri mustavalkoinen koira, Paul Pry, joka oli pelastanut isäntänsä ja useita muita veden varaan joutuneita ihmisiä.

 Newfoundlandinkoira Nero kuuluu itseoikeutettuna jäsenenä kanadalaisen Jal-na-tilan elämään. Kartanosarjojen kuningattaressa kuvataan Whiteokien elä-mää ontariolaisella maatilalla 1800-luvun puolivälistä lähes meidän päiviim-me saakka. Kuvaavaa on, että newfoudlandinkoirat kuuluvat suvun elämään nimenomaan kartanon kukoistuksen aikana. Ensimmäinen Nero hankitaan jo Quebecissa elettynä aikana:

Perheen uusi jäsen, joka vei aika lailla tilaa, oli Nero, valtavan suuri musta newfoundlandilaiskoira. Vaikka se oli nuori, se oli vankka ja esiintyi omistajan elkein. Se käyttäytyi kuin olisi ollut talon herra, ja sen turkki oli niin paksu,

ettei se tiennyt, lyötiinkö sitä vai taputettiin. Tavallisesti se kieriskeli lumessa ennen kuin tuli sisälle. Päästyään huoneisiin se ravisteli itseään hurjasti ja levitti ympärilleen oikean lumipyryn ja asettautui sitten talon parhaalle matolle Philipin jalkoihin ja alkoi nuolla suuria lumisia käpäliään.

Jalnaan muutto on Nerollekin onnen ja ihmetyksen aihe: Viisikymmentä kertaa päivässä kulki Nero portaita ylös ja alas tarkastellen kaikkea.

Nero hallitsee myös vesipelastustaidot, joskin sen aikaiset uimavaatteet eivät ole nöffin kestäviä eivätkä Neron pelastusoperaatiot ihastuta jalnalaisvieraita:

Nero, joka oli juossut koko matkan Jalnasta vaunujen perässä ja oli pikemminkin elävä kuin kuollut saapuessaan perille, alkoi nyt havaita, mitä oli tekeillä. Se tuli esille pajujen alta, missä se oli maannut äänekkäästi läähättäen, ja tallusteli rantaan. Mustan kiharan otsatukan alta se havaitsi, että useat henkilöt olivat ilmeisesti hukkumaisillaan.

Koska oli vastoin sen periaatteita antaa ihmisten hukkua, se päätti kovaäänisen lohduttavan haukunnan kuin huutaakseen: - Kestäkää vielä hetki, minä olen tulossa! ja ryntäsi veteen.

Se ei ollut erityisen ritarillinen naissukupuolta kohtaan. Miehen elämä oli sen mielestä yhtä arvokas kuin naisenkin. Siksi se ui kaikin voimin pelastamaan tohtori Ramsayta, joka sattui olemaan sitä lähinnä.

Kutsukaa koiraanne, Whiteoak! tohtori huusi torjuen Neroa kädellään.

Nero tulkitsi hänen kädenliikkeensä avunpyynnöksi ja kiirehti tarrautumaan tohtorin paitaan voimakkailla leuoillaan. Sitten se alkoi hinata häntä rantaa kohti.

Raivoissaan tohtori iski sitä päähän, mutta Neron päätä suojeli niin paksu kihara karva, ettei isku tuottanut sille mitään kipua, jos se olisikin tuottanut, tulos olisi silti ollut sama. Se olisi vain koettanut pelastaa entistä innokkaammin tohtoria.

Nero! Huusi Philip hilliten nauruaan. – Tänne! Nero! Hän ui kohti Neroa.

Tohtori Ramsay iski koiraa vähän väliä. Mutta kun Nero oli saanut hänet kiskotuksi rantaan, hänen paitansa oli selästä halki. Sitten koira alkoi uida Daisya kohti.

Apua! Tämä kirkui. – Kapteeni Whiteoak, pelastakaa minut Nerolta!

Philip oli nyt tarttunut isoa otusta kaulapannasta kiinni. Hän laahasi sen rantaan ja löydettyään vahvan kepin hän heitti sen kauas veteen koiran noudettavaksi. Nero ei enää luonut silmäystäkään hukkuviin ihmisolentoihin vaan keskitti kaikki hengenpelastajataipumuksensa keppiin. Se toi sen yhä uudestaan maihin, kunnes lopulta aivan uupuneena vetäytyi keppeineen pajujen alle.

Nero on oma-aloitteinen veitikka ruuan hankinnan suhteen:

Nero on kaivannut lohen maasta ja syönyt sen!

Ilmeisesti en haudannut pilaantunutta lohta tarpeeksi syvälle, Wilmott huokaisi.

Ei tuota koiraa mikään tapa, ole huoleti.

Philip taputti koiraa ja työnsi sen vaunuihin lasten viereen.

Se ei voi juosta hevosten perässä sen lohen jälkeen, liian raskasta.

--Ennen kuin Ernest ehti tarttua voileipään, Nero tuli väliin ja hotkaisi sen yhtenä suupalana.

Nicholas nauroi. – Toivottavasti tuo parantaa sen hengityksen hajua, sillä nyt se on ainakin kamala.

Mannermainen Landseer

 Mustat newfoundlandit yleistyivät Englannissa, mutta valkomustien suosio hiipui. Onneksi niitä oli viety paljon Manner-Eurooppaan, jossa 1900-luvun alussa muutama newfoundlandkasvattaja ihaili Sir Landseerin maalauksissa olevaa koiraa, ja piti sitä alkuperäisenä ja oikeana valkomustana newfound-landina. Pääasiassa saksalaiset, sveitsiläiset ja itävaltalaiset kasvattajat päät-tivät elvyttää vanhan tyyppisen koiran. 1902 rekisteröitiin Newfoundländer-Klub für den Kontinentalissa ensimmäinen puhdas landseerpentue. Pentueen vanhemmat olivat Englannin tuonteja. Mannermainen kasvatustyö aloitettiin lähinnä Englannin tuonneilla, joihin yhdistettiin mustia newfoundlandinkoiria ja mahdollisesti valkoisia paimenkoiria. Rodun säilyttäjänä voidaan pitää sak-salaista Otto Walterspieliä, joka von Schartenberg -kennelissään teki määrä-tietoista kasvatustyötä.

 Toisen maailman sodan jälkeen koirakannan laatu oli epätasaista useimmissa Euroopan maissa, ja myös koiramaailma eli jälleen rakentamisen kautta. Man-nermainen landseer hyväksyttiin viralliseksi roduksi vuonna 1960, ja vuonna 1976 rotumääritelmä virallistettiin ja rodun nimeksi vakiintui The European Continental Type Landseer (ECT). Valkomustia koiria maalannut taiteilija antoi näin nimensä rodulle.

 Suurelta osin kielierojen vuoksi sekä tietämättömyydestä continentalin his-toriasta ja kehittämisestä takia Englannissa rotua pidettiin newfoundlandina. 1980-luvulla kasvattajat myönsivät, että kyseessä on eri rotu, joka eroaa oleellisesti newfoundlandinkoirasta. Rotumääritelmissä on paljon samaa, mutta käytännössä valkomustien nf-koirien ja continentalien erot ovat selvät. Continentalin luojat ja kehittäjät tavoittelivat aktiivista koiraa, ja pitivät nyky-aikaisia newfoudlandeja liian raskaina ja massavina. Mannermaiset landseerit ovatkin korkearaajaisempia, niillä on vähemmän turkkia, heikompi luusto, ka-peampi pää ja suorempi otsapenger, pystymmät olkavarret ja pidempi kaula. Turkki on lyhempää ja pehmeämpää. Turkki on yleensä puhtaanvalkoinen, val-koinen on hallitseva väri ja nokipilkut harvinaistuvat koko ajan. Luonteeltaan continentalien pitäisi olla valppaita, aktiivisia, toiminnanhaluisia ja soveltua newfoundlandeja paremmin vahtikoiriksi. Ne vaativat pandamaisesta ulko-näöstään huolimatta määrätietoisen kotikasvatuksen. Rodulla on Suomessa pk-koeoikeudet, ja vuosittain muutama landseer suorittaa BH-kokeen, joka vaaditaan ennen kuin pk-kokeisiin voi osallistua.

 Englannissa muunnos virallistettiin omaksi rodukseen 1988, ja nykyään man-nermaiset tuonnit rekisteröidään landseer e.c.t -nimikkeellä eikä niitä enää siirretä newfoundlandeiksi. Suurinta kasvatustoiminta on Saksassa, Hollannis-sa ja Ranskassa.

 Ensimmäiset landseerit, kaksi narttua, tuotiin Suomeen vuonna 1977 Eng-lannista, jossa ne oli rekisteröity newfoundlandinkoiriksi. Suomen Kennelliitto rekisteröi nämä koirat kuitenkin Suomessa landseereiksi, sillä niiden isä oli Saksasta Englantiin viety mannermainen landseer Lasso v.d. Weilerhohe. Parin tuontiuroksen jälkeen voitiin kasvatus aloittaa ja ensimmäinen pentue syntyi 16.2.1981. Vuosittaiset rekisteröinnit ovat viime vuosikymmenellä vaihdelleet hieman. Vuonna 1993 rekisteröitiin eniten pentuja: 268 kappaletta.

(c) Salmelin