Watercubs & Kivisilmän

työskentelevät näyttelynewfoundlandinkoirat

kirjoittanut: Marika Mäntylä
Ilmestynyt NF uutisissa 3/06

Tekstin alkuosassa on käytetty lähteenä tekstejä, jotka kuvaavat valkokirjavuutta koirilla ja loppuosassa syvennytään mannermaisten landseerien ja newfoundlandinkoirien valkokirjavuuden erityispiirteisiin. Kuvallisessa S-sarjassa väritykset kuvaavat valkoisen lisääntymisestä pigmenttikeskuksien mukaisesti. Todellisuudessa nf-koirien päät ovat useimmiten kokonaan mustia, sillä pään väritys määräytyy mitä ilmeisemmin muusta valkokirjavuudesta erillään. Tekstiä lukiessa kannattaa huomata, että värien nimitykset poikkeavat osittain siitä, millä nimikkeillä väri kirjataan rekisteritodistukseen (esimerkiksi rekisteritodistuksen valkomusta tarkoittaa nimenomaan lehmänkirjavaa koiraa). Otsikossa on kyse puhtaasti sanaleikistä.

LEHMÄNKIRJAVA, IRLANNINKIRJAVA, KRAVATTIKAULA, JAUHOTASSU, NOKIKOLARI

- Valkokirjavuus newfoundlandinkoirilla

Valkomustan värin periytyminen yksinkertaisimmillaan

Kaikkein yksinkertaisimmillaan asian voi esittää samalla tavoin kuin ruskean värin synnyn.
SS= self colour.  Musta koira, jolla voi olla vähän valkoista. Ei kanna valkoista väriä tuottavaa alleelia.
Ss^p=musta koira, joka kantaa valkoista tuottavaa alleelia.
s^ps^p=valkomusta eli landseer-värinen newfoundland.

Mikäli astuttaa kaksi valkomustaa koiraa keskenään, kaikki jälkeläiset ovat valkomustia.

Kun astuttaa mustan (SS) koiran valkomustalla, kaikki jälkeläiset ovat mustia, mutta kantavat valkomustaa väriä aiheuttavaa alleelia.

Kun astuttaa keskenään kaksi landseer-väriä kantavaa mustaa nf-koiraa, laskennallisesti 75 % jälkeläisistä on mustia ja 25 % valkomustia. Teoriassa ja laskennallisesti pentujen värijakauma noudattaa kaavioita. Todellisuudessa jakauma voi olla jotain aivan muuta, sillä Mendelinin perinnöllisyyslain prosenttien toteutuminen vaatii suuria yksilömääriä.

S-lokuksen eri alleelit

Valkomustien kasvatus ei valitettavasti ole yhtä helppoa kuin vaikkapa ruskeiden, sillä valkokirjavuuden lokuksessa on neljä eri alleelia: S, sⁱ, s^p ja s^w.

Valkoinen ei ole oikea väri, vaan valkoisilta alueilta koiralta puuttuu pigmentti. Kuonon selkä, rintalastan kärki, käpälien kärjet ja hännänpää ovat depigmentaatiokeskuksia eli paikkoja, joissa valkoista alkaa ensimmäiseksi esiintyä. Valkoinen väri lisääntyy hyvin säännönmukaisesti. Väri pakenee kohti tiettyjä keskuksia, joita ovat kylki, hännänjuuri, silmänympärys ja aivan äärimmäisenä pigmenttikeskuksena toimii korva.

Valkoisen värin määrään vaikuttavat S-geenin lisäksi ns. modifioivat geenit. Plus-modifierit sallivat pigmentin leviävän laajemmalle, jolloin valkoista esiintyy vähemmän ja minus-modifierit estävät pigmentin leviämistä, jolloin valkoiset merkit ovat suuremmat.

Laikullisuuden (s^p) ja valkovoittoisuuden (s^w) alleelit saattavat ovat saman alleelin vaihtelua modifikaattorien vaikutuksesta, sillä geeniyhdistelmät s^ps^p, s^ps^w, s^ws^w muodostavat tasaisen sarjan laikukkaasta lähes valkoiseen. Selviä rajakohtia tai eroja ei havaita.

Rotumääritelmän tarkoittaman valkomustan s^p-laikullisen erottaa irlanninkirjavasta (sⁱ) siitä, että laikullisella koiralla valkoinen nousee alhaalta ylöspäin, irlanninkirjavan runko ja takaosa ovat yleensä kokonaan mustia. Selvin ero on jaloissa: irlanninkirjavan koiran etujaloissa on valkoista enemmän kuin takajaloissa.

Tosin osa irlanninkirjavista voi olla ns. ”pseudo-irlanninkirjavia”, ja niiden perimässä onkin joku muu valkokirjavuuden alleeliyhdistelmä kuin sⁱsⁱ (Ss^w, sⁱs^p tai sⁱs^w) tai modifikaattorien vaikutuksesta valkoinen levittäytyy depigmentikeskuksia laajemmalle.Valkokirjavuuden alleelien vaikutuksesta värilliset alueet vetäytyvät tietyssä järjestyksessä pigmenttikeskuksiin ja valkoisuusasteissa on havaittavissa tasainen ja liukuva valkoisuuden lisääntyminen ja värin väheneminen. S-lokuksen kahden eri alleelin yhteisvaikutuksesta voi ilmiasu olla näiden kahden välimuoto.

Rotumääritelmän käsitys valkomustista

Rotumääritelmän kuvaamia ihanteellisesti värittyneitä ja nokipilkuttomia valkomustia on suhteellisen vähän. Valkomustat tuleekin arvostella ensisijaisesti newfoundlandinkoirina, ja vasta sen jälkeen värityksen osalta. Selvästi värivirheellisiä ei kuitenkaan tule palkita.

Yhdysvaltalainen rotumääritelmä hyväksyy enemmän valkomustien värivariaatioita kuin FCI:n rotumääritelmä. Tosin tummavoittoisinkaan hyväksytty kuviointi ei ole irlanninkirjavuudelle tyypillinen pelkkä valkoinen etuosa, vaan  valkoinen väri nousee taaempana s^p-kuvioinnin tapaan alhaalta selvästi ylöspäin.

 Amerikkalainen rotumääritelmä hyväksyy enemmän värivariaatioita kuin FCI:n rotumääritelmä. Tummimmassakin hyväksytyssä vaihtoehdossa valkoinen nousee kuitenkin takanakin ylös. Kuva on lainattu Rotumääritelmän tulkintaoppaasta (Yhdysvallat) ja koko värisarja on aikaisemmin julkaistu NF-uutiset  4/1997 Torinon kongressikirjan juttujen yhteydessä.

Valkomustia arvosteltaessa kannattaa muistaa, että värien jakautuminen tuo mukanaan optisia harhoja, eli rotumääritelmän kuvaileman ideaalivärityksen omaava koira näyttää tasapainoiselta, mutta valkovoittoisemman koiran pää näyttää pieneltä, vaikka koirien mittasuhteet olisivat aivan samat. Mikäli mustaa on tuomariin päin olevalla puolella vain vähän, koiran ylälinja voi näyttää heikolta. Mikäli koirassa on paljon mustaa, sen runko voi näyttää liian pitkältä, vaikkei sitä oikeasti olisikaan.

Valkomerkkiset pennut

Rotumääritelmän sallimien värien lisäksi silloin tällöin syntyy värivirheellisiä pentuja, joissa on liikaa valkoista.

Regina Heinonen kuvaa Nallevaaran R- ja Y-pentueiden väritystä seuraavasti:

”Useimmilla värivirhepennuilla oli värijakautuma saman kaavan mukainen: valkoista oli paljon rinnassa, hännässä, jaloissa ja osalla myös vatsassa. Yhdellä pennuista oli hassun muotoinen valkoinen kuvio niskassa. Se muistutti venytettyä Z-kirjainta. Yhdellä oli punainen kirsu ja valkoista myös kuonossa ja leuassa. Jaloissa valkoisen osuus vaihteli. Sitä oli enemmän tai vähemmän. Samallakin pennulla saattoi olla valkoista sallittu määrä kolmessa jalassa, mutta yhdessä väri nousi sentin-kaksi liian ylös. Pentujemme kasvaessa valkoisen värin osuus väheni rinnassa ja hännässä. Tai peittyi mustan sekaan. Jaloissa muutosta ei tapahtunut. Pari pentua oli väritykseltään oikeita. Ne olivatkin koristeellisia ja viehättävän näköisiä.”

-        Useimmilla värivirhepennuilla oli värijakautuma saman kaavan mukainen: valkoista oli paljon rinnassa, hännässä, jaloissa ja osalla myös vatsassa, Regina Heinonen kertoo.

Valkoinen ei ole oikeastaan väri, vaan valkoisilla alueilla perusväriä tuottava pigmentin muodostus on estynyt. Joillakin koirilla voi kirsu olla pigmentitön tai (kuten kuvassa) pigmentitön osa eli valkoista on heti kirsun yläpuolella. Vastaavia valkoisia kohtia voi olla sierainten reunassa tai huulien vieressä. Väritys on ns.”pseudo-irlanninkirjava”.

Värin merkitseminen rekisteritodistukseen

Koiranetistä löytyy seuraavilla nimikkeillä rekisteröityjä nf-pentuja: musta, ruskea, harmaa, musta valkoisin merkein, valko-musta, mustavalkoinen, valkoinen-musta, musta-valkoinen ja valkoinen mustin merkein. Suositeltava rotumääritelmän mukainen nimitys on valkomusta. Värivirheellisille liikaa valkoista pennuille käytetään usein nimitystä musta valkoisin merkein, mutta osa rekisteröidään mustiksi.

-  Kennelliitto on noin vuosi sitten lähettänyt rotuyhdistyksille kirjeen, jossa pyydetään ilmoittamaan rodun värit uutta suunnitteilla olevaa rekisteröintiohjelmaa varten. Tarkoitus on yksinkertaistaa ja täsmentää värinimityksiä, nyt tiedostostamme löytyy vaikka minkä värisiä koiria. Nöffien tapauksessa ilmeiset värit olisivat juuri musta, ruskea, harmaa (=värivirheellinen), valkomusta ja musta valkoisin merkein (=värivirheellinen). Rotujärjestöille ehdotettiin myös, että laittaisivat väreistä mallikuvat nettisivuilleen, jotta kasvattajat osaavat käyttää samoja, yhteisesti sovittuja värinimikkeitä, Kennelliiton jalostuskonsultti Päivi Rantasalo kertoo.

Valkomerkkiset pennut on hyvä erottaa mustista rekisteröinnin yhteydessä. Käytössä on siis termi musta valkoisin merkein. Taava-Maija Jääskeläisen Rebekka oli musta valkoisin merkein, eli termi on ollut käytössä jo 50-luvulla. Koiranetin hakutoiminnolla (haettu 15.5.2006) rekisteröinneistä löytyy 17 pentua, jotka on rekisteröity nimikkeellä musta valkoisin merkein (=värivirheellinen).

-         Rekisteröintiasiasta keskustelin "vanhojen" kasvattajien kanssa merkeistä ja siitä, mitä kasvu toisi mukanaan. Puhuin muun muassa kennel Karhukummun Virpi Paajalan kanssa, hänen kasvattinsahan oli pentujen isänä. Mutta en muista, että rekisteröinnistä olisin kenenkään kanssa puhunut. Se, miksi käytin termiä "musta valkoisin merkein" johtui siitä, että halusin niiden erottuvan myöhemminkin tyypillisistä mustista. Y-pentueen kohdalla valkomerkkisiä oli enemmänkin, ainakin kaksi, jotka näkyvät rekisterissä mustana. Saattaa olla, että kun ne olivat väritykseltään oikeita, kirjasin ne mustiksi, Regina Heinonen muistelee.

Tosin liikaa valkoista omaavat on mahdollista rekisteröidä myös mustiksi, kuten tanskalaisen Ursula´s kennelin Birgitte Gothen neuvoo tekemään:”Valkoisiin merkkeihin liittyy pieni ongelma. Kasvattaja ei tiedä, minkä värisiksi hän pennun rekisteröi, sillä pennut ovat paljon valkoisempia pentuina kuin aikuisena. Neuvon kasvattajia rekisteröimään pennut mustiksi, vaikka niissä olisikin paljon valkoista rinnassa ja jaloissa. Valkoisen osuus häviää pennun kasvaessa.”

Suomessa on toimittu monissa tapauksissa Gothenin suosituksen mukaan. Lisäksi värivirheellisiä on rekisteröity myös nimekkeellä valkomusta. Saman määrän valkoista omaavia koiria löytyy tällä hetkellä siis rekisteristä mustina, mustina valkoisin merkein sekä valkomustina. Jatkossa olisi järkevää löytää yhtenäinen linja värien rekisteröintiin.

Värivirheelliset EJ-rekisteriin vai tavalliseen?

Kennelliiton jalostuskonsultti Päivi Rantasalo kertoo, ettei Kennelliitolla ei ole sellaista suositusta, että värivirheellinen pitäisi rekisteröidä EJ-rekisteriin. Kasvattaja ratkaisee asian. Jossakin tapauksessa voi olla syitä, jotka puoltavat värivirheellisen jalostuskäyttöä: Todella terve ja hyväluonteinen yksilö, joka on geneettisesti harvinaisemmista linjoista. Muut arvot kuin väri saattavat olla etusijalla. Liian suuria valkoisia merkkejä saa sitä paitsi jalostettua pois, kun valitsee parituskumppanin tarkoin ja tekee valintaa myös syntyvien pentujen kohdalla. Vaikka koirat olisivatkin mustavalkoisia, ei jalostus sitä aina ole.

Birgitte Gothen kertoo seuraavaa: ”Usein valkomerkkiset koirat ovat parhaita jalostusyksilöitä. Ne omaavat paremman luuston ja voivat olla paremman tyyppisiä kuin kokonaan mustat tai ruskeat yksilöt. Caniz Major Skibber omasi ison valkoisen rintatäplän, valkoisen hännänpään sekä valkoiset varpaat. Hän oli erittäin terve koira, omasi runsaan luuston ja hyvät liikkeet. Hänellä oli myös juuri oikea nöffiluonne. Vierailin myöhemmin Little Bear –kennelissä ja tajusin, että huippu-uroksemme emä oli tyypillinen irish spot – koira. Ihastuttava narttu, jolla oli valkoiset jalat, mahanalunen ja rinta. Onneksi häntä oli käytetty jalostukseen!”

- En tiedä, oliko sattumaa vai ei, mutta valkomerkkiset olivat myös kookkaimmat ja vahvimmat noissa pentueissa ja elinvoimaisen tuntuisia. R-pentueessa oli erityisen kookas jättiuros, joka valitettavasti syntyi viimeisenä ja kuolleena. Poika painoi yli kilon, mikä on isossa pentueessa harvinaista. Pennussa oli erittäin paljon valkoista: koko vatsa, jalat kokonaan, rinta kokonaan ja häntä lähes kokonaan valkoinen. Lisäksi sillä oli valkoinen "kaulus", Regina Heinonen kuvailee.

Värivirheellisten hinta

Kennelliitolla ei ole suositusta myöskään siitä, kuinka paljon hintaa pitäisi alentaa, jos pentu on nk. värivirheellinen. Vertailukohtana voi pitää sitä, että kivespuutteen kohdalla alennetaan 1/3.

- Ne pennut, joilla oli liikaa valkoista, myin halvemmalla. En muista, oliko vuosina 1992 ja 1994 käytössä vanha systeemi, jonka mukaan värivirheellisten hinta oli puolet normaalihinnasta vai nykyinen 1/3 hinnanalennus. Joka tapauksessa noudatin rotujärjestön suositusta. Eli hinta oli sama kuin kivesvikaisella ja purentavikaisella tai häntämutkaisella. Erityisesti jäi mieleen kaksi pentua, joilla valkoista oli sentti tai kaksi liikaa. Tietenkin juuri ne pennut olivat erityisen vankkoja ja hyvärakenteisia. Eikä kieltämättä tuntunut kivalta myydä alennuksella pentuja, jotka olivat virheellisiä siksi, että yhdessä jalassa valkoinen väri nousi sentin tai kaksi liian korkealle. Esimerkiksi verrattuna kives- tai purentavikaan "virhe" on sentään ihan eri luokkaa.

Mutta virhe, mikä virhe. Jos lähdemme lipsumaan rotumääritelmän tulkinnoista, niin hataralla pohjalla olemme. Jos kyseenalaistetaan jokin yksityiskohta, niin seuraavassa hetkessä kyseenalaistetaan seuraava kohta. On ihan eri asia, jos yhdessä rotujärjestötasolla tai kasvattajapäivillä asiaa monipuolisesti pohdittuamme päädymme siihen, että jossakin tilanteessa on syytä rotumääritelmästä poiketa. Silloin asia on mielestäni ok. Mutta poikkeama pitää tehdä harkitusti ja yhdessä päättäen, Regina Heinonen pohtii.

Pään väritys

Pään valkoiset merkit periytyvät muista valkoisista merkeistä riippumatta omien geeniensä välityksellä. Jollain koirilla on päässä paljon valkoista verrattuna valkoisen määrään muualla rungossa, ja päinvastoin. Valkomustien newfoundlandinkoiran päät ovat yleensä muuta väritystä tummempia, usein jopa kokonaan mustia. Valkoiset merkit erityisesti päässä näyttävät pennulla paljon suuremmilta kuin ne myöhemmin aikuisena ovat. Pieni otsapiirto tai läiskä saattaa kokonaan hävitäkin.

Rotumääritelmässä toivotaan seuraavaa: Musta pää, jossa mieluiten kuonoon asti ulottuva valkoinen "pläsi". Tosin useimmat nf-kasvattajat pitävät enemmän koko mustasta päästä, sillä koko musta pää näyttää enemmän nöffimäiseltä ja juuri pää määrää koiran rotutyypin. Amerikkalaisen rotumääritelmän tulkinta kertoo seuraavaa: Tyypillisimmillään pää on kokonaan musta, kuonossa voi olla valkoista ja päässä voi olla ”pläsi”, mutta ”pläsi” ei ole välttämätön. (Landseer: white base coat with black markings. Typically, the head is solid black, or black with white on the muzzle, with or without a blaze. There is a separate black saddle and black on the rump extending onto a white tail.)

Valkoisuuteen liittyy kaksi ongelmaa: pigmentti voi puuttua silmästä ja mikäli pigmentti puuttuu korvasta, koira voi olla kuuro. Korva toimii äärimmäisenä pigmenttikeskuksena, eikä valkokorvaisia nf-koiria ole tavattu. Herasilmä ja korvan valkoisuus (ja mahdollinen kuurous) eivät ole yhteydessä toisiinsa.

Taava-Maija Jääskeläinen kuvaa ensimmäistä Suomessa syntynyttä valkomustaa Taaran Ritaa seuraavasti: ”Ritalla oli ehkä hiukan liian kihara karva ja toisen silmän limakalvo liian vaalea. Sellaista voi sattua, koska koira on kirjava. Mutta Ritaa pidettiin hienona koirana, ja sitä se toki olikin.

Kyseessä on herasilmä, eli iiris (silmäterä) on pigmentitön ja näyttää siniseltä. Herasilmä on puhtaasti ulkonäöllinen asia, pigmentin puutteeseen ei liity sokeutta.

Nokipilkut

Nokipilkut tuovat vielä oman lisähaasteensa valkomustien nf-koirien kasvatukseen. ”Likalaikut” ovat T-alleelin aiheuttamaa pilkullisuutta valkoisella pohjalla. Joskus pilkkuja on vain muutamia, useimmiten varpaissa ja raajojen alaosissa ja jonkun verran kuonossa, mutta toisinaan pilkutus kattaa heikommin tai runsaammin kaikki koiran valkoiset osat.

Vastasyntyneillä pilkutus ei vielä näy, vaan ”likalaikkuja” alkaa ilmestyä vasta parin-kolmen viikon ikäisille pennuille, siksi tassujen ajatellaan ”likaantuneen” tai ”nokistuneen”.

Pilkullisuus dominoi puhtaanvalkoisia alueita, joten ainakin toisella vanhemmista on oltava pilkkuja, ennen kuin pennuilla voi niitä esiintyä.

 Toisaalta kaksi pilkullista (Tt X Tt) voi saada myös pilkuttomia jälkeläisiä.

Mustilla koirilla nokipilkut eivät näy, joten käyttämällä mustaa partneria voi olla melkein varma, että pennuissa on nokipilkkuja. Toisaalta mustien käyttö ainakin joka kolmannessa sukupolvessa on välttämätöntä, jotta rotutyyppi pysyisi oikeana. Muutenkin vaikeassa jalostustyössä nokipilkkujen vastustaminen karsii jalostusmateriaalin olemattomiin.

Rotumääritelmät eivät määrittele eksaktisti nokipilkkujen määrää:

Muut osat ovat valkoiset ja niissä voi esiintyä vain vähäisessä määrin pilkkuja. (FCI)

While some minor ticking may or may not be present, excess ticking detracts from the contrast of the white and black coat. (Yhdysvallat)

 Epäpuhdas valkea ei ole virhe, mutta ei toivottavaa. (Mannermainen landseer)

Luonne

Valkomustia pidetään yksivärisiä rotutovereitaan vilkkaampina, toiminnanhaluisempina ja taistelutahtoisempina. Monelle käyttölajeista kiinnostuneelle valkomusta tai valkomerkkinen newfoundland sopiikin perusnöffiä paremmin.

- Nämä valkomerkkiset jäivät mieleen myös käyttäytymisensä takia. Kyllä ne selvästi erosivat mustista. Ne olivat muun muassa vilkkaampia kuin mustat ja kovia "taistelijoita", jotka retuuttivat sisaruksiaan mennen tullen. Kamppailuista ne selvästi nauttivat ja olivat myös "kovempia" ja sitkeämpiä yrittämään, periksi antamattomia. Ja yleensä ne saivat, mitä halusivat, olipa kysymys sitten leluista, ruoasta tai luista. Kasvuaikana nämä valkomerkkiset erottuivat mustista sisaruksistaan siinä, että uusissa perheissään ne aiheuttivat enemmän kysymyksiä, hämmennystä ja pulmiakin kuin mustat sisaruksensa. Esimerkiksi valtasivat sohvan, murisivat luita syödessään, olivat muille uroksille hankalia. Myöskään nartut eivät sietäneet samaa sukupuolta olevia. Nämä eivät minusta ole tyypillisiä nöffimäisiä piirteitä. Kuvattua käytöstä ei tosin esiintynyt kaikilla valkomerkkisillä, mutta suhteellisen usein kuitenkin sisaruksiinsa nähden, Regina Heinonen kertoo Nallevaaran R- ja Y-pentueen valkomerkkisistä pennuista.

- Valkomusta Paris on erittäin vilkas ja toimelias. Minulla tosin on omissa mustissa nartuissa myös vilkkaita yksilöitä, mutta kaiken kaikkiaan olen sitä mieltä, että Paris on vilkkaampi kuin musta "perusnöffi". Toisten koirien kanssa Paris on sosiaalinen, se ei ole koskaan osoittanut mitään merkkejä vihaisuudesta. Paris on äärettömän ahne, ja makupalojen avulla sille on todella helppo opettaa asioita ja se tekee "juttuja" mielellään, Teija Pesonen kuvaa valkomustaa Paris-narttua.

- Valkomustan ja mustan luonteita minun on vaikea vertailla, kun vertailupohjaa on niin vähän. Aikaisempi nöffi (valkoisella rintatäplällä varustettu musta uros nimeltään Rantavahdin Adonis 'Doni') tuli meille 12 vuotta sitten ja pentuajat ovat melkein unohtuneet. Amanda on kyllä terävämpi kuin Doni, mutta toisaalta ihan yhtä itsepäinen ja itsenäinen. Värin sijaan erot luonteessa voivat kuitenkin johtua ihan jostain muustakin (sukupuoli, kasvuympäristö jne.). Doni oli pentuna ja nuorena aika mahdoton (kiltti, mutta kuriton), mutta toisaalta nuoria ja 'vihreitä' koiranomistajia olimme mekin. Doninkin sisaruksissa oli yksi melko temperamenttinen ja kovaluontoinen värivirheellinen musta narttu (Rantavahdin Amfion), joka kisasi tokossa ja vepessä, ja ihan poissuljettua ei ole sekään, etteikö Donikin olisi kantanut vm-geeniä koska isänsähän Karhukumpu Hacedor oli kantaja.

Vepe-vietti kuitenkin on ihan eri tasolla Amandalla kuin oli aikoinaan Donilla. Doni kyllä ui ja veneili mielellään, haki keppejä rantaan ja sukeltelikin, mutta pelastaminen ei ollut samalla tavalla itsestään selvää kuin Amandalla. Donilla oli kyllä iso hätä jos joku oli vedessä, mutta ei omasta takaa keinoja toimia vaistonvaraisesti oikein, kuten Amandalla näyttäisi olevan. Amandan kanssa homma toimii jotenkin luontaisesti. Vedessä on käyty vaan vepe-harkoissa, joissa ekalla kerralla testattiin uimataito ja toisella kerralla sitten jo hypättiinkin veneestä ja vedettiin sekä vene että hukkuva rantaan. Veneen haussa vaikeinta oli hoksata ottaa köydestä kiinni, mutta muutaman tyhjän piston jälkeen jokin selvästi naksahti neidillä päässä ja niin vain vene lipui rantaan. Hukkuva olikin jo selvää pässinlihaa eli uinti suoraan hukkuvan luo, dummystä kiinni ja ukko rantaan. Täytyy sanoa, että itsellä oli silmät ymmyrkäisinä, vaikka porukan kokeneemmat nöffi-vepeilijät sanoivatkin, että niin ne nöffit vaan usein toimivat. Vaikka onkin vielä pentu, niin vepessä Amanda on jotenkin jännästi varma toimissaan, Kirsi Ylipiessa kertoo.

Venäläinen Dimitri Beljajev alkoi tarhaajien toivomuksesta jalostaa ketturotua, joka olisi vähemmän aggressiivinen. Hän risteytti kesyimpiä yksilöitä usean sukupolven ajan. Kymmenennen sukupolven jälkeen tapahtui kummia: Kettujen korvat alkoivat laskea, hännät nousta, turkkien väri vaihdella ja ne alkoivat haukkua! Luonnonvaraisilla ketuilla ei ole näitä ominaisuuksia. Kettujen adrenaliinitason laski ja hormonitasapaino muuttui. Valkokirjavuus onkin tavallisempaa kotieläimillä kuin villieläimillä.

Kesyys ei sinällään ole väriin liittyvä asia, mutta kesyyntyminen mahdollistaa kirjavien nisäkkäiden tai vaikkapa kanojen hengissä pysymisen. Monilla nisäkkäillä ja linnuilla on suojaväri, ja valkokirjava eläin ei ole suojassa minään vuodenaikana. Ihmiselle on apua siitä, että valkokirja metsästyskaveri näkyy niin lumessa kuin hämärässäkin, joten resessiivisiä valkokirjavia suosittiin kesyyntymisen jälkeen.

- Parisin kasvattaja kertoi etukäteen, että vmm-värityksinen koira on yleensä "läheisempi" perheeseen ja ihmisiin yleensäkin kuin musta ja voin yhtyä tähän mielipiteeseen. Paris on aina ja kaikissa tilanteissa enemmän kiinnostunut ihmisistä kuin muista koirista. Esimerkiksi koirakouluun mentäessä Paris kiinnittää huomion ihmisiin ja haluaa tervehtiä aina ensin ihmiset ja vasta sitten koirat. Kun käydään tuttavakoirien kanssa lenkillä, jossa koirat on irti, Paris keskeyttää leikit muita useammin ja käy vähän väliä tervehtimässä ihmisiä, Teija Pesonen kertoo.

- Sain pari vuotta sitten viestit 11- ja 12-vuotiaana menehtyneiden valkomerkkisten nöffien omistajilta. Molemmilla koirilla oli ollut tapana karata naapuriin, lasten luo. Enpä tiedä, oliko syynä sekin, että omat poikamme suorastaan asuivat pentuhuoneessa tuohon aikaan, kun olivat niin ihastuneita siitä, että oli muita kuin mustia koiria talossa, Regina Heinonen kertoo.

Valitettavasti luonneasiakaan ei ole näin yksiselitteinen, sillä jossain valkomustia tuottavissa linjoissa esiintyy sen tyyppistä arkuutta, mikä ei missään nimessä kuulu nöffin luonteeseen. Arkuus on kaikkein helpoimmin periytyvä luonteen piirre, sen periytymisaste prosentteina on 52.

Harlingen-kennelin tunnettu landseer-väristen newfoundlandinkoirien kasvattaja mr Keith Frost muistuttaa The Newfoundland-kirjassa seuraavaa: ”Kaikkein tärkein asia on kuitenkin luonne. Valkomustat ovat energisempiä ja aktiivisempia kuin mustat, mutta kasvattajan ensisijainen tavoite on huolehtia myös siitä, että valkomustilla on rodulle tyypillinen ystävällinen luonne.”

- Jos itse olisin hankkimassa valkomustaa pentua, niin selvittäisin taustan tosi tarkkaan. Ja olisi tarkka nimenomaan luonteista; kauempaakin ja tarkemmin kuin vain vanhempien osalta. En ole koskaan ymmärtänyt jalostusta värin takia, kun meidän rodussa on ongelmia muutenkin ihan riittämiin. Ja uskon vankasti, että kun jalostetaan valkomustia, täytyy tinkiä muista ominaisuuksista, kun valinnanvaraa on niukemmin, Regina Heinonen muistuttaa.

Mannermaisten landseerien lehmänkirjavuus

Pape (1987) tutki mannermaisten landseerien lehmänkirjavan värityksen periytymistä käyttäen tutkimusmateriaalinaan valokuvallisia kasvattajaesittelyitä ja Sveitsin vuosikirjoja (The Swiss Dog Stud Book, SHSB. Toimittanut Karin Brönnecke), joissa on värimerkittyjä kuvia pentueista. Holstein-Friesian lehmillä on samanlainen kuviointi kuin landseereillakin, ja lehmien väritystä tutkimalla huomattiin, että laikkujen perussijoittelu periytyy, mutta tarkkaan sijoitteluun vaikuttavat sattumat.

S-lokuksen alleeleista juuri s^p tuottaa landseereille tyypillisen lehmänkirjavan värityksen ja kuvioinnin. Landseerien valkoisuus lisääntyy asteittain ja pigmenttikeskuksien mukaisesti, mutta landseereilla voi olla suuria epäsäännöllisiä mustia läiskiä kyljissä. Pape lähti omassa tutkimuksessaan liikkeelle siitä, että yksittäinen mutaatio S₁-lokuksessa on tuottanut s^p_1-geenin, joka on vastuussa landseereilla tyypillisestä värityksestä.

Mannermaisilla landseereilla julkaistaan tilastonumerossa pentuekohtaisia värikarttoja. Kasvattaja piirtää pentujen värimerkit valmiiseen pohjaan. Kuvassa saksalaisen vom Deistertal –kennelin D-pentujen värityksiä.  Pennut ovat light-tyyppisiä, eli mustaa on vain pigmenttikeskuksissa ja rajoittuneesti. Tosin ainakin yhdellä pennulla on rodulle ominaisesti malliesimerkkejä suurempi läiskä. Suomessa syntyy vähän valkomustia nf-koiria, mutta olisi mielenkiintoista jatkossa nähdä vastaavia kaavioita tilastonumerossa tai lehdessä.

Lehmänkirjavuutta tuottavalla s^p₁-geenillä on ainakin kaksi modifikaattoria: s₂ ja s₃, jotka vaikuttavat pigmentin määrään. Täysvärisillä newfoundlandinkoirilla voi olla valkoisia merkkejä, vaikkei taustalla olisi laisinkaan valkomustia s^p-koiria. Samat modifierit vaikuttavat myös täysvärisiin koiriin (S₁), ja nimenomaan modifierit ovat vastuussa pääväriltään mustien newfoundlandinkoirien valkoisista merkeistä. Valkoinen rintatäplä ei siis kerro siitä, että koira kantaa valkomustaa väriä.

Toinen valkoisuutta tuottava geeni on irish spotting –geeni. Irlanninkirjavuus kuuluu sallittuihin väreihin muun muassa basenjeilla, berninpaimenkoirilla, bordercolliella, bullterrieilla ja boksereilla. Irlanninkirjavilla koirilla on päässään ”pläsi”, valkoinen rintatäplä, valkoiset tassut ja hännänpää. Vaikka irlanninkirjavuuteen kuuluu samanlaisia merkkejä kuin lehmänkirjavuuteen, niin selvät erot tulevat esille kun verrataan irlanninkirjavaa koiraan saman tummuiseen lehmänkirjavaan koiraan. Esimerkiksi irlanninkirjavalla päässä oleva pläsi on paljon isompi kuin valkoisuusaste edellyttäisi. Selvän eron näkee jaloissa, eli irlanninkirjavan koiran etujaloissa on enemmän valkoista kuin takajaloissa. Lisäksi irlanninkirjavan koiran värimerkit ovat säännöllisempiä kuin lehmänkirjavan. Irlanninkirjavuus ei todennäköisesti toimi miinus-modifierien tavoin valkoista vähentävänä alleelina samassa sarjassa, vaan on olemassa erillinen sⁱ_n geeni, joka tuottaa värityksen. Tummavoittoisinkaan landseer ei ole irlanninkirjava, mutta väritystä ja geeniä esiintyy newfoundlandinkoirilla. 

Landseerien tummuusluokat

Pape jakoi landseerit kolmeen luokkaan: DARK-MIDDLE-LIGHT.

Mantteliluokan (DARK) koiralla valkoinen ikään kuin orastaa, eli pigmenttiä puuttuu Allenin määrittelemistä depigmentaatiokeskuksista: kuonon selästä, rintalastasta, käpälien kärjistä ja hännänpäästä. Koiralla on selässä ja takana yhtenäinen musta päällystakki: mantteli, joka ulottuu sivuilta alas saakka. Jalat voivat olla kokonaan valkoiset.  

Mantteliluokan (DARK) landseer. Koiralla on selässä ja takana yhtenäinen musta päällystakki: mantteli, joka ulottuu sivuilta alas saakka. Jalat voivat olla kokonaan valkoiset.

Ylhäällä esimerkki ilmiasultaan M-tyyppisestä landseerista. Koiralla on runsaasti väriä kaikkien pigmenttikeskuksien ympärillä. Alhaalla L-tyyppinen-koira. Valkovoittoisen koiran pigmentti on rajoittunut pigmenttikeskuksiin.

Middle-luokan koiralla mustaa on kaikissa pigmenttikeskuksissa (kylki, hännänjuuri, silmänympärys ja korva) runsaasti. Väristystä kuvaileekin hyvin nimitys large spots eli isot mustat läiskät.

Light-luokan koiralla musta rajoittuu vain pigmenttikeskuksiin, eli kylkeen, hännänjuureen, silmien ympärille ja korviin. Väritystä kuvaileekin hyvin nimitys restricted spots eli rajoittuneet mustat läiskät. Värityksestä käytetään myös nimitystä valkovoittoinen landseer, ja mikäli s^w-geeni on olemassa, geeni tuottaa valkovoittoisia landseereita.

Kun astuttaa kaksi middle-luokan koiraa keskenään, valtaosan väritys on middle-luokan mukaista, mutta osa jälkeläisistä on vanhempiaan mustempia ja osa valkoisempia.

Middle ja dark-luokan yhdistelmästäkin suurin osa pennuista on middle-luokkaisia, muutama on dark-luokan mukainen ja valkovoittoiset pennut ovat harvinaisia.

Sen sijaa middle x light ei tuota yhtään tummaa pentua.

 Dark X light tuottaa pääasiassa middle-luokan koiria.

Mikäli vastapuolen valitsee järkevästi, myös tummat landseerit saavat pääosin rotumääritelmän kuvaaman ihannevärityksen mukaisia jälkeläisiä. Tummavoittoisia koiria on turhaa karsia pois jalostuksesta, kunhan käyttää vastapuolena M- tai L-koiraa. Samat periaatteet soveltuvat myös valkomustien newfoundlandinkoirien kasvatukseen.

Newfoudlandinkoirien valkoiset merkit

Newfoundlandinkoirat voidaan jakaa ilmiasun perusteella kolmeen tyyppiin valkoisuuden suhteen:

Iso S tarkoittaa täysvärisyyttä, eli mikään vaihtoehdoista ei omaa lehmänkirjavuutta tuottavaa pikku-s:ää, eikä kolmostyyppiinkään  kuulu irlanninkirjavuuden sⁱ-geeniä. Valkoisen määrän lisääntyminen johtuu modifikaattoreista. Mikäli sekä s₂ että s₃ modifikaattorit ovat homotsykoottisia, valkoisen määrä lisääntyy ja tuloksena voi olla ”pseudo-irlanninkirjava” väritys.

Lehmänkirjavuutta tuottava s^p-geeni on rodussa suhteellisen harvinainen. Kuitenkin modifikaattorit muodostavat sillan valkomerkisten ja valkomustien välille, sillä valkomerkkisillä koirilla modifikaattorien estävät pigmentin leviämistä samaan tapaan kuin lehmänkirjavilla koirilla.

Tavallisesti II-tyypin koirilla on valkoinen rintatäplä. Muutamalla voi olla valkoista varpaissa enemmän tai vähemmän, mutta kuitenkin rajatusti. Molemmissa tapauksissa on kyse II a-tyypin koirista. Sen lisäksi on olemassa II b –tyyppisiä koiria, joilla on valkoista sekä rinnassa että yhdessä tai useammassa varpaassa. B-tyyppisillä koirilla on siis laadullisesti voimakkaampi valkoisuusaste.

Erilaisten fenotyyppien erot ovat usein niin pieniä, ettei eroja näe ilmiasussaan millään lailla. Erilaiset valkoista tuottavat geeniyhdistelmät mahdollistavat kuitenkin sen, että koiran toinen jalka voi olla musta, vaikka toinen olisikin valkoinen.

Mikäli astuttaa keskenään kaksi I-tyypin nf-koiraa, miltei kaikki jälkeläiset ovat väritykseltään I-tyyppisiä, mutta teoreettisesti on mahdollista tuottaa myös II-tyypin pentuja

Yhdistelmä I x II tuottaa enimmäkseen I-tyypin pentuja, mutta myös II-tyypin pennut ovat todennäköisiä.

II x II ja IIa x II b yhdistelmät tuottavat enimmäkseen kakkostyypin mukaisesti värittyneitä pentuja.

Nöffi X landseer=?

Maailmanlaajuisestikin valkomustia newfoundlandinkoiria on vähän, joten valkomustien kasvattajaa saattaa houkutella mannermaisen landseerin käyttö. Kahden rodun risteyttämiseen tarvitaan tosin aina poikkeuslupa. Asialla voi kuitenkin leikitellä paperilla ilman poikkeuslupa-anomustakin. Onko landseerin ja newfoundlandinkoiran jälkeläinen musta, jossa on paljon valkoista vai tummavoittoinen lehmänkirjava koira? Harkitsemattomissa yhdistelmissä syntyy ilman muuta värivirheellisiä pentuja. Sama pätee toki kun yhdistää valkomustan nf-koiran täysväriseen rotutoveriin.

Pääsääntöisesti pennut ovat mustia, joilla on valkoista rinnassa. Tosin kokonaan mustatkin jälkeläiset ovat mahdollisia ja esimerkiksi III-tyypin isot valkoiset alueet omaava nf-koira ja light-luokan landseer saavat myös rotumääritelmässä toivottuja ”large spots” –koiria. Samat kaavat pätevät toki silloin, kun astuttaa vaikkapa III-tyypin mustan valkomustan nf-koira kanssa.

Luonto vetää tikanpojan puuhun, joten newfoundland-landseer –sekoituksia syntyy silloin tällöin, pennut ovat toki x-rotuisia seropeja. II a –tyypin newfoundland (joka kantaa s^p-geeniä) ja light-luokan landseer voivat saada large spots –luokan mukaisesti värittyneitä jälkeläisiä, joskin osa pennuista on mustia, joissa on eri tavoin valkoista:

- Emman pentueessa on viisi pentua, joista Emman on tummin. Kahdella muulla mustalla valkoiset alueet ovat laajempia. Pentueessa on myös kaksi lehmänkirjavaa urosta. Emman isä on Larinkallion kasvatti, jolla hieman valkoista rinnassa. Landseer-emällä on päässä ja selän päällä mustaa isompana, mutta pääväri valkoinen, jossa pieniä mustia pilkkuja, Eini Hollming kuvailee Emman pentuesisarusten värityksiä.

Mantan ja Emman emä on landseer ja isä nf-koira. Pennut ovat mustia, ja omaavat täysivärisille nf-koirille tyypillisen rintatäplän. Kyseessä on IIa-tyypin valkomerkkisyys.

Nöffin ja lansun yhdistelmä Emma yksivuotiaana. Kyseessä on III-tyypin valkomerkkisyys eli valkoista on rinnassa, leuassa, kaikissa tassuissa ja hännässä. Aidosta irlanninkirjavuudesta poiketen takatassut ovat etutassuja valkoisemmat. Kuva: Lea Haanpää.

Lähteitä ja lisätietoa:

Kuvitettu rotumääritelmän tulkinta, Yhdysvallat.

http://www.newfdogclub.org/a_ftp_main_directory/ftp_major_documents/illustrated_guide.pdf

Kangasvuo, Inkeri. Umpitakki, frakkitakki ja paikkatakki.

http://www.saunalahti.fi/samans/jutut/Varit.html (Viitattu 15.5.2006.)

Käytetty apuna S-sarjan eri variaatioiden piirroskuvien tekstittämisessä.

Marttinen, Lea. Partacollien värit ja niiden periytyminen.

http://www.kolumbus.fi/suomen.partacolliet/artikkeli2.htm (Viitattu 15.5.2006.)

Käytetty apuna S-sarjan eri variaatioiden piirroskuvien tekemisessä ja tekstittämisessä.

Pape, H. The inheritance of the piebald spotting pattern and its variation in
Holstein-Friesian cattle and in Landseer-Newfoundland dogs. Genetica 80: 115-128, 1990.                                                                                                                                             115.Kluwer Academic Publishers. Belgium. Received 10. 11. 1987 Accepted in revised form 23.9.1989. http://www.newfoundlanddog.biz/DeutschPapePiebaldSpotting.htm  (Viitattu 25.5.2006) Kyseessä on 22-sivuinen tutkimus, jonka tuloksissa vain osa esitellään jutussa.

Richards, Hedd ja Del. 1997. Newfoudlands today. Ringress books. Singapore.

Rotumääritelmä.

Aiheesta aiemmin NF-uutissa:

Finch, Barbara. Newfoundlandinkoirien värigenetiikkaa. Nf-uutiset 4/1997. s. 66-67.

Gothen, Birgit. Newfoundlandinkoirien sallitut värit. Nf-uutiset 4/1997. s. 67-69.

Kennel Geminorum. NF-uutiset 4/2000. s. 30-33.

Marika Mäntylä. Värit newfoundlandinkoirilla. Nf-uutiset 4/2004. s. 33-36.

Marika Mäntylä. Valkomusta väri newfoundlandinkoirilla. Nf-uutiset 1/2003. s. 37-42.

Simonen, Nina. Taaran kennel. Nf-uutiset 1/2003. s. 44-45.

Taava-Maijan Taaran kennel. NF-uutiset 3/2000. s. 62-63.

Juttu on julkaistu NF-uutisissa myös 25 vuotta aikaisemmin.

Kiitos kaikille juttua kuvittaneille; erityiskiitos Anette Karssonille rotumääritelmä ja S-sarja -piirroksista.

Juttu keskittyy suurimmaksi osaksi S-sarjaan ja värin geneettiseen taustaan. Luonne ja arvostelu näyttelykehässä puhuttavat varmasti laajemminkin, joten olisi kiva lukea seuraavasta lehdestä vaikkapa jonkun tuomarin käsitys valkomustien arvostelusta sekä valkomustien/valkomerkkisten nf-koirien omistajien arvioita koiran luonteesta.

Norjalaisemigrantti Bikkjehaugen's Sweet Amanda. Amandan isä on valko-musta Bikkjehaugen's Kompis ja emä musta Bikkjehaugen's Hanna Handsfree. Näyttää siltä, että vm-nöffeilläkin mustan leviäminen/valkoisen pieneneminen jatkuu vielä syntymän jälkeenkin melko paljon, koskapa Amandakin oli syntyessään paljon valkoisempi. Nyt esimerkiksi kylkien laikuista ei ole kuin muutama valkoinen karva muistona, Kirsi Ylipiessa kertoo.

(c) Salmelin