Watercubs & Kivisilmän
työskentelevät näyttelynewfoundlandinkoirat
-koulutus
VALKOMUSTA VÄRI NEWFOUNDLANDINKOIRILLA
kirjoittanut: Marika Mäntylä
(Bernoban KäksalmenQuatro 9vk)
Erot selviä 1800-luvulla
Mustien ja valkomustien eroista on keskusteltu siitä saakka kuin newfoundland tunnustettiin omaksi rodukseen vuonna 1878. Kumpikin värimuunnos on epäilemättä newfoundlandinkoira, ja ne ovat kehittyneet samasta kantatyypistä. Englannissa1800-luvun loppupuolella erot olivat selvästi havaittavia. Valtaosa kasvattajista oli haluttomia kasvattamaan valkomustaa muunnosta, ja he keskittyivät mustiin. Linjat eriytyivät toisistaan. Toisen maailmansodan jälkeen koirakanta oli pieni, ja ainoa järkevä tapa uuden veren saamisen oli värien risteyttäminen keskenään. Kasvatustyötä voitiin jatkaa, mutta koirien tyyppi epäyhtenäistyi uudestaan.
Mastiffien jälkeläinen
Landseeer-värityksen uskotaan tulleen newfoundlandeille kartanokoirilta (Large White Estate Dog) tai teurastajankoirilta (Butcher´s Dog). Tosin ei ole olemassa tarpeeksi todisteita siitä, että kumpikaan olisi ollut itsenäisenä rotuna olemassa, joten on uskottavampaa, että valkoinen väri on peräisin lammaskoirilta tai mastiffeilta. Nykyisin melkein kaikki mastiffit ovat ruskeavoittoisia, joten väite tuntuu hullulta. Suurin osa alkuperäisistä mastiffeista oli kuitenkin valkoisia, mutta rodun kasvattajat suosivat tummia yksilöitä ja valkoiset mastiffit harvinaistuivat 1900-luvun alussa, ja nykyään valkoinen ei enää ole hyväksyttävä väri. Velasquezin maalauksessa Prince Baldassare Carlo on valko-musta mastiffi. Vaikka taulu on maalattu 1750-luvulla, koiran pää muistuttaa erehdyttävästi nykyistä newfoundlandilaisen päätä. Vuonna 1780 Sawry Gilpin maalaamassa Duke of Hamilton –taulussa on lyhytturkkinen mastiffi, jonka väritys saa nykyajankin landseer-valiot kalpenemaan kateudesta.
Mustat metsästivät, valkoiset suojelivat
Newfoundlandinkoirilla on toisinaan kihara turkki, joskin kiharaturkkisten yksilöiden määrä on hiljalleen vähentynyt. Mitä ilmeisemmin rodun ominaispiirteisiin ovat vaikuttaneet kiharaturkkiset vesikoirat. Gervase Markham kuvasi Large Rough Water Dogia vuonna 1621 seuraavasti: niiden väri voi olla mikä tahansa, ja olen tavannut monia valkoisia yksilöitä. Myös collie-tyyppiset lammaskoirat ja spanielit ovat vaikuttaneet newfoundlandinkoiraan. Newfoundlandinsaarelle saapuneet uudisasukkaat toivat mukanaan metsästyksessä käyttämiään spanieleita, ja pääasiassa eteläranskalaiset siirtolaiset perustivat lammasfarmeja ja toivat mukanaan paimenkoiria.
Newfoundlandin saari ja sen yhdyskunnat olivat eristyksistä ulkomaailmasta ja toisistaan. Niinpä eri saarten koiratyypit erosivat toisistaan, vaikka koirakannalla olikin paljon yhteisiä piirteitä: koirat olivat pääsääntöisesti suuria, joskin koko vaihteli jonkin verran, kaikkia värimuunnoksia esiintyi, ja yhdistävänä tekijänä oli palvelualtis luonne ja kyky työskennellä vedessä. Pienemmät, kokonaan mustat koirat ovat peräisin St Pierren ja Miguelon ulkosaarilta, pääsaaren ja pohjoisosien koirat olivat valkomustia ja korkearaajaisempia.
Musta on yleisin väri, ja ruskeita on nykyään suhteellisen paljon, mutta historiasta puhuttaessa ei voi sivuttaa eksoottiselta tuntuvia värejä: harmaata, beigeä sekä black and tan –väriä. Sama pätee kaksivärisiin, eli myöskin valkoisessa koirassa voi olla vaikkapa ruskeaa tai harmaata. Rawdon B. Leen Modern Dogs -kirja kertoo 1800-luvun lopussa seuraavaa: iso, karkeakarvainen, turkki on kihartuva, väritys valkomaksanruskea (liver-and-white). Henry Farguharson aloitti kasvattamisen 1850-luvulla ja hänellä oli valkopunaisia koiria (punainen=ketun värinen). Alkujaan värivaihtoehtoja oli monia, mutta ihmiset pitivät eniten mustista ja valkomustista koirista, ja muut vaihtoehdot harvinaistuivat. Metsästäjät suosivat mustia, suurempia valkomustia haluttiin kodinsuojelijoiksi.
Taidemaalarit suosivat valkomustia
Valkomustien suosioon lisääntyi kun Sir Edward Landseer käytti valkomustaa koiraa mallina A Distinguished Member of the Humane Society -taulussaan. George Stubbs maalasi Duchess of Cornvall and York´s Newfoundland Nelson -taulun vuonna 1803, eli kolmekymmentä vuotta ennen Landseerin luomiskautta. Taulussa on valkomusta nöffi, jolla on nykymaun mukaan liian vähän turkkia ja liian korkea kippurahäntä, mutta jonka mittasuhteet ovat oikeat ja värijakautuma on ideaali ja valkoiset osat ovat pilkuttomia. Sama koira esiintyy myös Strönlingen taulussa, ja koira on kuvattu kummassakin taulussa samannäköisenä. Stubbs siis maalasi koiran sellaisena kuin se oli, eikä muut-tanut tai kaunistanut sen väritystä.
Mikäli Stubbsin koiramaalaukset olisivat nousseet suuren yleisön suosioon ja rodun kasvattajat olisivat käyttäneet vakiinnuttamistyössään esikuvana niitä, värimuunnoksen nimi voisi olla nykyään stubbs ja kehitys olisi mennyt toiseen suuntaan. Suurin ero olisi puhtaampi väri, eli alusta alkaen olisi voitu pyrkiä puhtaan valkoiseen turkkiin, jossa ei ole pilkkuja. Tosin puhdas väri on vaikeasti saavutettava tavoite, sillä pilkut ovat hallitseva ominaisuus ja ns. pilkkugeeni (T-geeni) on myös mustilla ja ruskeilla koirilla, joskaan pilkut eivät tule esille kuin valkomustilla. Rodussa on suurempiakin ongelmia kuin pilkut, joten ensisijaiseksi jalostuskriteeriksi puhdasta väriä ei ole missään vaiheessa voitu asettaa. Stubbsin maalaama koira on eittämättä virstanpylväs rodun historiassa ja jalostuksessa. Mikäli sillä olisi pidempi ja runsaampi turkki sekä pitkä suora häntä, se olisi juuri sellainen koira, jollaisesta jokainen kasvattaja on unelmoinut kuluneen sadan vuoden aikana.
Domaco's Gringo, kuvan ottanut Nina Ahlgren
Tyyppi väriä tärkeämpää
Vuonna 1887 Thomas Mansfield kritisoi newfoundlandeja ja erityisesti kasvattajia. Hän luonnehti Sir Landseerin maalausten tehneen hallaa rodun jalostukselle. Kasvattajat olivat sokaistuneet tuottamaan valkomustia koiria, mutta unohtaneet tärkeimmän tehtävänsä: oikeiden ja rotumääritelmän mukaisten newfoundlandien kasvattamisen. Hän kirjoitti vuonna 1891: Ensinkin kaikkien on myönnettävä, että kehitys ei ole ollut halutun laista. Kehitettävää on paljon. Valtaosalla koirista on huonolaatuinen turkki ja aivan liian suorat kulmaukset sekä edessä että takaa, koirat tarvitsevat enemmän luustoa ja rotutyypin olisi oltava parempi. Mansfield myönsi Landseerin maalausten taiteellisen arvon ja hänen mielestään oli hyvä, että rotu tuli suuren yleisöön tietoisuuteen taulujen kautta. Sen sijaan hän ei pitänyt siitä, että ihmiset kuvittelivat valkomustan olevan rodun perusväri ja että rotutyyppi hämärtyi jopa kasvattajien mielissä. Sir Edwin oli maalannut valkomustia koiria, koska ne olivat maalausteknisesti mustia koiria helpompia, ei siksi että niitä olisi enemmän tai ne olivat alkuperäisempi väri.
Ilmiö huolestutti myös nf-yhdistyksen sihteeriä Mr Gillinghamia, ja kirjoitti vuonna 1989: Rodusta on tuotava muitakin värimuunnoksia esille kuin valko-mustat, muutoin mielikuva säilyy vääränä.
1900-luvun alussa valkomustien yksilöiden määrä väheni koko ajan, ja tietyllä tavalla muunnoksen onneksi koitui se, että ranskalaiset siirtolaiset omistivat yleensä valkomustia newfoundlandeja ja muunnosta oli viety Ranskaan niin Newfoundlandin saarelta kuin Englannistakin. Samalla landseerit olivat levittäytyneet koko Keski-Eurooppaan.
pentueen valkomusta-väritys
On jaksettava aloittaa alusta
Valkomustien kasvattaminen on vaikeaa, se vaatii kärsivällisyyttä, taitoa sekä kykyä jatkaa vaikeuksista huolimatta. Vaikeuksien vuoksi valkomustin määrä hiipui hälyttävän pieneksi ensimmäisen maailmansodan aikoihin. Muunnos säilyi hengissä pitkälti Miss Reidin Daventry-kennelissään tekemien ponnistelujen ansiosta sotien välisenä aikana.
Toisen maailmansodan jälkeen rotu oli miltei sammunut Englannissa. Mr Blyth oli kiinnostunut valkomustasta versiosta ja hänen Saksan tuontinsa Naze Troll von Schartenberg oli piristysruiske rodun jalostukselle. Muita merkittäviä kasvattajia olivat Mrs Roberts, Mr ja Mrs Handley ja Miss Morrison. Mrs Roberts toi maahan suomalaisen Taaran Tarun ja Miss Morrison yhdysvaltalaisen Suleskerry Seawards Sea Billow. Kumpaakin narttua käytettiin jalostukseen ja ne sekä Troll olivat pohja uudelle verilinjalle. Vuonna 1960 Mr Frost aloitti rodun kasvatuksen ja erikoistui valkomustien kasvatukseen. Muutkin kasvattajat jakoivat hänen intohimonsa, ja yhteistyön tuloksena syntyi monia hyviä koiria: Hightoo Harratons Ocean Queen, Harlingen Wanitopa Moonlight, Wanitopa Comedy, Lucky Luke of Shermed ja Karazan Bollinger. Lista on lyhyt, ja siitä uupuu monia hyviä koiria. Samoin värimuunnoksen historia on toki monimuotoisempi, nyt vain viitoitetaan sitä tietä, jonka kautta kulkemalla alkuaikojen tikkujalkaisesta lammaspaimenesta tuli nykymuotoinen valkomusta nöffi.
Thomas Mansfieldin mukaan valkomustien on oltava rotutyypiltään sellaisia, että jos ne maalattaisiin mustiksi, niitä ei erottaisi mitenkään mustista. Tavoite on saavutettu, mutta matkalla on tehty paljon työtä, uhrauksia, kompromisseja ja aina tulee muistaa, ettei yksikään koira ole täydellinen.
Mr Keith Frostin Harratons landseerit ovat tunnettuja ja arvostettuja kaikkialla maailmassa. Frost luonnehtii hyvää koiraa ja landseer-jalostusta seuraavasti: Rotumääritelmässä puhutaan valkoisesta koirasta mustin merkein. Tämä tarkoittaa sitä, että valkoinen on hallitseva väri, ja valkoisen on oltava puhtaan valkoista, nokipilkut eivät ole toivottava ominaisuus. Ihanneväristen yksilöiden kasvatus on vaikeaa, ja aina syntyy liian mustia ja nokipilkkujen täplittämiä yksilöitä, mutta valtaosan koirista olisi oltava rotumääritelmän mukaisia. Kasvatustyötä helpottaa ”värimerkityt” sukutaulut. Kaikkein tärkein asia on kuitenkin luonne. Valkomustat ovat energisempiä ja aktiivisempia kuin mustat, mutta kasvattajan ensisijainen tavoite on huolehtia siitä, että valkomustilla on rodulle tyypillinen ystävällinen luonne.
Säännöllisin välein valkomustia koiria täytyy astuttaa mustilla, näin tyyppi säilyy oikeana. Kuten kaikessa kasvatustyössä, käytettävät linjat on valittava huolella. Vastapuolen tulisi täydentää omaa linjaa, ja valkomustaan väriin liittyy omia ongelmia, eli mustien koirien käyttö ei saa lisätä nokipilkkujen määrää. Nokipilkut eivät tule esille mustissa koirissa, joskin valtaosa niistä kantaa T-geeniä, joka aiheuttaa nokipilkut. Taustat on siis tutkittava huolella, joskin useimmiten nokipilkkuja on miltei mahdoton välttää. Tavoitteena ei ole kasvattaa mustia koiria, joissa on valkoista; eli on myös huolehdittava siitä, että mustia käytetään kohtuullisesti ja valkomustissa valkoinen säilyy päävärinä. Monissa niistä maissa, joissa kasvatetaan continental landseeria, ristiin astuttaminen ei ole sallittua. Sen vuoksi näiden maiden kanta poikkeaa
meidän valkomustistamme. Koirilta puuttuu runsas turkki, täyteläinen runko ja kunnollinen luusto. Sen sijaan niillä on enemmän kokoa, syvyyttä ja väritys on mitä parhain; yleensä nokipilkkuja ei ole, valkoinen on pääväriä ja päässä on rotumääritelmän kuvaama valkoinen piirto.
Sotien jälkeen Englannin kanta on uudistunut paljolti Euroopasta ja Yhdysvalloista tuotujen koirien avulla. Suurin ongelma on, että linjoissa on ruskeaa geeniä, ja vaikka on geneettisestä mahdollista tuottaa ruskeavalkoisia koiria, rotumääritelmä ei hyväksy väriä, ja kasvattajien muutenkin vaikeaa työsarkaa lisää se, että on vältettävä ruskeavalkoisten pentujen luomista. Riski on todellinen ja kaikkien linjojen ongelma, joskin tietyissä linjoissa ruskeaa geeniä on muita enemmän. Yhdistelmää, josta on tullut ruskeavalkoisia pentuja, ei suositella uusittavaksi. Avoin tiedottaminen ja yhteistyö on valkomustien onnistuneen kasvattaminen ehdoton edellytys.
Itse olen havainnut parhaaksi käyttää mustia koiria joka kolmannessa sukupolvessa, näin rotutyyppi ja luonne säilyy oikeana. Olen käyttänyt esimerkiksi erinomaisia ja tyypikkäitä mustia narttuja, joilla valkoista rinnassa ja jaloissa, mutta valkoista ei saa olla muualla. Urokseksi valitsen landseerin, jonka kumpikin vanhempi on valkomusta. Tällä tavalla syntyy aina rotumääritelmän vastaisia ”ei-näyttelykelpoisia” koiria ja sellaisia joita en voi käyttää jalostukseen värimerkkien väärän sijoittumisen vuoksi, joten edistyminen on hidasta. Teen myös silloin tällöin testiparituksia, jotta tiedän, periyttääkö koira dominoivasti omaa väriään.
Landseer-väritystä pidetään resessiivisenä ominaisuutena, mutta tämä ei kuitenkaan pidä täysin paikkansa. Musta on toki dominoiva väri, mutta valkomusta muuttuu dominoivaksi väriksi muutamassa sukupolvessa. Eli kolmannen polven landseer saattaa tuottaa mustan koiran kanssa vain landseer-pentuja. Dominoivat landseer-yksilöt ovat harvinaisia, mutta kullan arvoisia jalostukseen. Niille voidaan käyttää mustia koiria, ja mikäli mukana on onnea, pennut ovat oikean värisiä, rotumääritelmän mukaisia tyypikkäitä ja hyväluonteisia.
Kasvattajat hakevat uutta verta ulkomailta, mutta siinä on omat riskinsä continental-kasvatuksen vuoksi. Kasvattaja on muistettava, että oikea rotutyyppi on tärkein asia. Valitettavasti asia unohtuu silloin tällöin, ja tuonneilla on tämän vuoksi huono kaiku valkomustien nf-koirien kasvattajien parissa.
Valkomustat Suomessa
Suomessa mannermaisten landseerien lukumäärä on maailman mittakaavassa suhteellisen korkea, joskin niitä rekisteröidään keskimäärin puolta vähemmän kuin nf-koiria. Sen sijaan Suomessa valkomustien nöffien määrän voi laskea milteipä yhden käden sormilla.
Taaran ja Trappers kennelit kasvattivat väriä 50—60-luvulla, ja kun mannermainen landseer hyväksyttiin erilliseksi roduksi, olisi suomalaiset valkomustat nöffit pitänyt rekisteröidä mannermaisiksi landseereiksi. Valkomustien kasvatus loppui siihen. Sääli, että Taava-Maijan kansainvälistäkin kiitosta kerännyt työ valui Suomessa hukkaan. Onneksi Taaran Taru on yksi englantilaisen kannan kulmakivistä. Suomessa asunutta Taaran Ritaa kehuttiin Harlingen-tyypin kunniakkaaksi edustajaksi.
Suomeen on tuotu 80—90-lvulla ainakin seitsemän valkomustaa nf-koiraa: ruotsalaiset Bazetts Geoff ja Qashiwas Made for Surprise, englantilainen Karazan Mister Pideraq´s, norjalainen Stupletta´s Gentle Greta, kanadalainen Mariner´s Artic Snowbelle sekä italialaiset Geminorum Nashira ja Ziozebmackenzie.
Mariner´s Artic Snowbelle asui Björntorp-kennelissä, Kimtale´s Leicesterin kanssa ”Lumipallo” sai kaksi valkomustaa urospentua ja yhden mustan narttupennun. Valkomustat urokset eivät ole käyneet näyttelyissä eikä niitä ole käytetty jalostukseen.
Pertti Hartmanin omistama Geminorum Nashira astutettiin Geminorum Graphias Gallolla, ja pentueeseen syntyi seitsemän urosta ja yksi narttu. Pojista Suomen muotovalioita ovat Caljacory, Coittoniekka ja Cicari-Cakari. Cippis ja Culaus asusti Saksassa vom Riestrand kennelissä, ja sitä on käytetty jalostukseen hyvin tuloksin. Cippis ja Culauksen tytär Kalypso´s Panda V. Riesrand valittiin VSP:ksi Milanon Maailmannäyttelyssä vuonna 2000. Rop oli silloin Suomessakin tuttu Fairweather´s A Great Pretender. Cippis ja Culaukseksen tytär Tiptop's Jenna at Riesrand on tuotu Suomeen.
Myöhemmin Cippis ja Culaus muutti Casa Loma -kenneliin Yhdysvaltoihin, jossa se on käynyt näyttelyissä ja sitä on käytetty jalostukseen. Pentueen ainoa narttu on värivirheellinen, CasCunOnCirjava, joka asuu Wood Bear-kennelissä, ja sitä on käytetty jalostukseen, joskaan toivottuja valkomustia pentuja ei ole syntynyt.
Larinkallion Coittoniekalla on neljä pentuetta. Jälkeläisissa ei ole valkomustia, mutta Coittoniekan tyttären Bernoban Baloman poika Bernoban KäksalmenQuatro on valkomusta.
Geminorum Nashiralla on myös pentue Lötgården´s Menelekin kanssa, ja pentueessa on valkomusta Larinkallion Rihmarulla sekä Larinkallion Rannanjärvi.
Helsingin Maailmanvoittajanäyttelyssä vuonna 1998 voitiin ihailla harvinaista näkyä: nimittäin kennel Geminorum esitti valkomustista nöffeistä koostuvan kasvattajaryhmän! Edellisestä oli aikaa vierähtänyt kaksi- tai kolmekymmentä vuotta. Yksi maailmanlaajuisesti menestyneimmistä valkomustista on Geminorum Gomeisa. Griffa luonnehtii omaa ihannekoiraansa seuraavasti: Valkomustista etsin ensisijaisesti tyyppiä, koska valkomustan nöffin on oltava ennen kaikkea hyvä newfoundland, valkomustin värimerkin ja kaikkine nöffien hyvien ominaisuuksien kanssa.
Joten valkomustien pitää olla oikean tyyppisiä, eikä vain hyvän värisiä. Tarkoitus ei ole käyttää jalostukseen mannermaista landseeria muistuttavia nf-koiria. Näin toimitaan Saksassa, missä terveet lonkat ovat tärkein jalostuskohde.
Toinen valkomustasta väristä kiinnostunut italialaiskasvattaja on Manlio Massa. Cayuga I´m Juliet of Bonaventura on yksi Euroopan menestyneimmistä valkomustista.
Saksassa asuvan Liisa Eiselen mukana kesälomaansa on Suomessa viettänyt Tiptop´s Sunneva Ad. Altenmuhle. Kanalaista alkuperää oleva narttu on saanut näyttelyistä serttejä, ja se on erittäin kauniin värinen ja oikean tyyppinen koira.
Mieleenpainuvin vierailija on ollut italialainen Standing Ovation del Paradiso eli Bessy. Bessy pärjäsi näyttelyissä erinomaisesti ja sijoittui erikoisnäyttelyssä VSP:ksi. Bessyllä on erittäin kaunis väritys ja sen tyyppi on mitä parhain.
Tiina Kankkosen Bear Watch kennelissä asuu Amerikan tuonti Bacchanal’s American Seastar, joka kantaa valkomustaa geeniä. Uroksella on Suomessa muutama värivirheellinen musta pentu, joissa on liikaa valkoista, mustia pentuja joissa on sallittu määrä valkoista jaloissa, rinnassa ja hännän päässä sekä Virossa ruskean Rokkoko-nartun kanssa valkomusta pentu. Lisaiving Brilliante on osallistunut paikallisiin näyttelyihin, ja pärjännyt niissä hyvin. Kuvia Rokkosta ja Lisaiving Brilliantesta.
NF-uutisten artikkeleissa on esitelty Tanskan Gold Cupissa ja USA:n erikoisnäyttelyissä menestyneitä koiria: kärkikahinoissa oli mukana myös valkomustaa väriä Cannon Bear´s Taco Bellen, Cannon Bear´s Chili to Tributen, Newf Mermaid Yokongoldin, Wanitopa Moonshinen, Wanitopa Madam Butterlyn, Toad´s Hall´s Field of Dreamin, Toad Hall’s Milon ja Jolly Roger´s True Colorsin muodossa. Toad Hall´s Milolla on Suomessa pentue Maple Creek´s kennelissä, tosin kumpikin pennuista on mustia. Suomeen tulee vaikutteita etenkin Gold Cupin kautta, joten voi vain toivoa, että valkomustien suosio lisääntyy Suomessa.
Lähteet:
The Newfoundland. Toimittanut Carol Cooper. Englanti.
Vuosien 1997-2002 NF-uutiset
(c) Salmelin